What do you think?
Rate this book
Elolliset
Häikäisevä esikoisteos suuren eurooppalaisen romaanin ystäville.
Vuonna 1741 luonnontieteilijä ja teologi Georg Wilhelm Steller seilaa kapteeni Vitus Beringin retkikunnan mukana suurelle pohjoiselle tutkimusretkelle, jonka tarkoituksena on etsiä meritie Aasiasta Amerikkaan. He eivät saavuta mannerta, mutta löytävät jotain muuta, joka vie Stellerin nimen historiankirjoihin: stellerinmerilehmän.
Vuonna 1859 Hampus Furuhjelm, Venäjän Alaskan suomalainen kuvernööri, lähettää miehiä etsimään suuren, jo vuosisata sitten kadonneeksi huhutun merinisäkkään luurankoa, sillä sellainen halutaan keisarillisen yliopiston kokoelmiin.
Vuonna 1952 Helsingin luonnontieteellisen museon preparaattori John Grönvall saa tehtäväkseen kunnostaa harvinaisen, kokonaisena säilyneen stellerinmerilehmän luurangon.
Elolliset on poikkeuksellisen vaikuttava esikoisromaani. Se on erään lajin muotokuva, hengästyttävä seikkailu läpi kolmen vuosisadan ja kertomus suurista inhimillisistä pyrkimyksistä: tieteestä, taiteesta ja halusta herättää uudelleen henkiin sellainen, minkä ihminen on tietämättömyydessään tuhonnut.
Vuonna 1741 luonnontieteilijä ja teologi Georg Wilhelm Steller seilaa kapteeni Vitus Beringin retkikunnan mukana suurelle pohjoiselle tutkimusretkelle, jonka tarkoituksena on etsiä meritie Aasiasta Amerikkaan. He eivät saavuta mannerta, mutta löytävät jotain muuta, joka vie Stellerin nimen historiankirjoihin: stellerinmerilehmän.
Vuonna 1859 Hampus Furuhjelm, Venäjän Alaskan suomalainen kuvernööri, lähettää miehiä etsimään suuren, jo vuosisata sitten kadonneeksi huhutun merinisäkkään luurankoa, sillä sellainen halutaan keisarillisen yliopiston kokoelmiin.
Vuonna 1952 Helsingin luonnontieteellisen museon preparaattori John Grönvall saa tehtäväkseen kunnostaa harvinaisen, kokonaisena säilyneen stellerinmerilehmän luurangon.
Elolliset on poikkeuksellisen vaikuttava esikoisromaani. Se on erään lajin muotokuva, hengästyttävä seikkailu läpi kolmen vuosisadan ja kertomus suurista inhimillisistä pyrkimyksistä: tieteestä, taiteesta ja halusta herättää uudelleen henkiin sellainen, minkä ihminen on tietämättömyydessään tuhonnut.
296 pages, Hardcover
First published September 5, 2023
305 people are currently reading
9205 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 644 reviews
September 13, 2023
Täysosuma. Tämä aika tuottaa taidetta, jonka aiheena on luontokato ja maapallon tila. Käsittely, joka aiemmin olisi leimattu dystooppiseksi, onkin nyt ihan käsinkosketeltavaa todellisuutta. Iida Turpeisen Elolliset kuvaa hienolla tavalla luontokatoa historiallisesta perspektiivistä. Miten ihmisten aiheuttama sukupuutto alkoi valjeta tutkijoille ja kansalaisille, ja mitä siitä seurasi. Tarina aukeaa mukaansatempaavasti ihmisten tarinoiden kautta. Historialliset henkilöt heräävät eloon, ja heidän mukanaan siirtyy Siperiaan, Alaskaan, Euroopan kaupunkeihin, lintusaarille Loviisaan, ja ennen kaikkea Helsinkiin - anatomian laitokselle, luonnontieteelliseen museoon, oologicumiin - tieteen koteihin.
En ole pitkään aikaan imeytynyt tarinaan näin täysin. Genreä olen rakastanut jo pitkään; Elizabeth Gilbertin Tämä kokonainen maailmani, Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti, Morten A. Strøksnesin Merikirja - tositarina, Bea Uusman Naparetki. Kiinnostavasti popularisotua fiktiota, joka imee mukaansa kuin paras dekkari, mutta jättää hyvän maun suuhun ja sivistyksen leiman lukijaansa.
En ole pitkään aikaan imeytynyt tarinaan näin täysin. Genreä olen rakastanut jo pitkään; Elizabeth Gilbertin Tämä kokonainen maailmani, Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti, Morten A. Strøksnesin Merikirja - tositarina, Bea Uusman Naparetki. Kiinnostavasti popularisotua fiktiota, joka imee mukaansa kuin paras dekkari, mutta jättää hyvän maun suuhun ja sivistyksen leiman lukijaansa.
Read
December 12, 2023Kaunis ja äärettömän surullinen. Elollisten on monessa paikassa väitetty olevan toiveikas, mutta mulle ei tästä jäänyt ollenkaan sellainen olo. Yhtäkään näistä tuhotuista lajeista ei saada takaisin. Ja mikä järki olisi edes kuolleistaherättämiseen pyrkiä, kun me vaan tuhotaan kaikki joka tapauksessa. Juu siis eli: tämä oli omasta mielestäni kaunis kuvitus epätoivosta - ei toivosta.
Kirjassa miehet syövät tappiin useamman eläinlajin. On turha pohtia, millainen maailma olisi jos miehet eivät määräisi ja määrittäisi, sellaista maailmaa ei ole eikä tule. Mielestäni ei ole mitenkään ongelmallista esittää miehiä ahneina, nälkäisinä, tuhoisina, väkivaltaisina, sellaisiahan miehet ovat. Toisella puolella on sitten lempeä, suuri, (väki)vallaton merilehmä - jonka kohtalo on tietenkin kuolla käsissämme/-nne. Tämä vastakkainasettelu ei siis tunnu dramatisoinnilta, vaan siltä että kerrankin joku sanoo asiat niin kuin ne ovat. Tähän liittyy se kauhu joka luikertaa tietoisuuden rajoilla, kun kiertää luonnontieteellisessä museossa. Jokaisen ellolisen osa on sama, mutta herranjumala kuinka me sotketaankaan elonkulkua.
Nautin eniten kirjan alkupuoliskosta, etenkin ensimmäisestä osasta. Harvoin tulee luettua kirjaa, jossa on näin kylmä. Miljöö on kylmä, tyyli on kuulas, hengittävä ja viimainen, ja lisäksi etäisyys kerrottuun tuo oman viileytensä. Tämä oli erikoista, erottuvaa, tämän teoksen parasta antia.
Sitä olen kyllä ihmetellyt, että tätä genreä ei Suomessa oikein tunneta tai olekaan. Englanniksi puhutaan nature writingista, ja genrensä edustajana tämä ei ole mikään vallankumous, vaikka onkin huomattavan kauniisti kirjoitettu. Mielenkiintoista nähdä, miten tämän käännökset otetaan maailmalla vastaan, oikeudet on myyty moneen paikkaan. Ehkä Helsingissä lymyävä stellerinmerilehmä on tarpeeksi erikoinen aihe, jotta tämä voi tuntua uudelta? Kirjallisuusmaailman ilmiönä Elollisia voi hyvinkin pitää toivoa herättävänä, mutta mitä väliä on kirjallisuudellakaan, kun...
Jäljelle jää aivan jäätävä suru. Mun laji ei ansaitse elää.
Kirjassa miehet syövät tappiin useamman eläinlajin. On turha pohtia, millainen maailma olisi jos miehet eivät määräisi ja määrittäisi, sellaista maailmaa ei ole eikä tule. Mielestäni ei ole mitenkään ongelmallista esittää miehiä ahneina, nälkäisinä, tuhoisina, väkivaltaisina, sellaisiahan miehet ovat. Toisella puolella on sitten lempeä, suuri, (väki)vallaton merilehmä - jonka kohtalo on tietenkin kuolla käsissämme/-nne. Tämä vastakkainasettelu ei siis tunnu dramatisoinnilta, vaan siltä että kerrankin joku sanoo asiat niin kuin ne ovat. Tähän liittyy se kauhu joka luikertaa tietoisuuden rajoilla, kun kiertää luonnontieteellisessä museossa. Jokaisen ellolisen osa on sama, mutta herranjumala kuinka me sotketaankaan elonkulkua.
Nautin eniten kirjan alkupuoliskosta, etenkin ensimmäisestä osasta. Harvoin tulee luettua kirjaa, jossa on näin kylmä. Miljöö on kylmä, tyyli on kuulas, hengittävä ja viimainen, ja lisäksi etäisyys kerrottuun tuo oman viileytensä. Tämä oli erikoista, erottuvaa, tämän teoksen parasta antia.
Sitä olen kyllä ihmetellyt, että tätä genreä ei Suomessa oikein tunneta tai olekaan. Englanniksi puhutaan nature writingista, ja genrensä edustajana tämä ei ole mikään vallankumous, vaikka onkin huomattavan kauniisti kirjoitettu. Mielenkiintoista nähdä, miten tämän käännökset otetaan maailmalla vastaan, oikeudet on myyty moneen paikkaan. Ehkä Helsingissä lymyävä stellerinmerilehmä on tarpeeksi erikoinen aihe, jotta tämä voi tuntua uudelta? Kirjallisuusmaailman ilmiönä Elollisia voi hyvinkin pitää toivoa herättävänä, mutta mitä väliä on kirjallisuudellakaan, kun...
Jäljelle jää aivan jäätävä suru. Mun laji ei ansaitse elää.
May 21, 2025
La gloriosa casa editrice cittadina pubblica questo libro, sottraendolo all'iperboreo monopolio editoriale della produzione letteraria di quelle latitudini. E dimostra buon fiuto in quanto si tratta di un'autentica perla.
Se vi piacciono Chatwin, Seebald ed il miglior Carrère questo libro fa per voi e riassume i principali pregi di quegli autori.
Si racconta della vicenda della vacca di mare o ritina di Steller, dal nome dello scopritore di questa specie estintasi dopo soli ventisette anni dalla sua scoperta e delle figure umane che nell'arco di tre secoli intersecano la loro parabola esistenziale con questo incredibile animale e con i suoi resti custoditi tuttora nel museo di storia naturale di Helsinki.
Scrittura asciutta ed essenziale e tuttavia commovente nel raccontare le vicende anche estreme dei molti personaggi e più ancora nel rappresentare l'ineluttabile processo di estinzione delle specie animali ad opera dell'uomo.
In appendice la giovane e talentuosa autrice ci racconta che nell'arco di tempo necessario per la stesura del libro si può stimare che 347 specie animali si sono estinte nel mondo.
Ma nelle circa 250 pagine non c'è traccia di moralismo animalista o di enfasi apocalittica. Basta raccontare - e bene - i fatti.
Un plauso ammirato al traduttore che, oltre a conoscere una lingua desueta e "fuori dal mazzo" come il finlandese, scrive in un italiano ricco e disinvolto.
Se vi piacciono Chatwin, Seebald ed il miglior Carrère questo libro fa per voi e riassume i principali pregi di quegli autori.
Si racconta della vicenda della vacca di mare o ritina di Steller, dal nome dello scopritore di questa specie estintasi dopo soli ventisette anni dalla sua scoperta e delle figure umane che nell'arco di tre secoli intersecano la loro parabola esistenziale con questo incredibile animale e con i suoi resti custoditi tuttora nel museo di storia naturale di Helsinki.
Scrittura asciutta ed essenziale e tuttavia commovente nel raccontare le vicende anche estreme dei molti personaggi e più ancora nel rappresentare l'ineluttabile processo di estinzione delle specie animali ad opera dell'uomo.
In appendice la giovane e talentuosa autrice ci racconta che nell'arco di tempo necessario per la stesura del libro si può stimare che 347 specie animali si sono estinte nel mondo.
Ma nelle circa 250 pagine non c'è traccia di moralismo animalista o di enfasi apocalittica. Basta raccontare - e bene - i fatti.
Un plauso ammirato al traduttore che, oltre a conoscere una lingua desueta e "fuori dal mazzo" come il finlandese, scrive in un italiano ricco e disinvolto.
January 16, 2024
Iida Turpeisen "Elolliset" (S&S, 2023) on erittäin kauniisti kirjoitettu mutta sanomaltaan todella kylmäävä romaani sukupuuttoon kuolleesta stellerinmerilehmästä ja yleensäkin ihmisten aiheuttamasta luontokadosta.
Tapahtumat saavat alkunsa 1700-luvun puolivälistä, jolloin Vitus Beringin retkikunnan kanssa pulaan joutuva Georg Wilhelm Steller löytää uuden lajin pohjoisilta vesiltä. Vain neljännesvuosisata myöhemmin pieni populaatio oli metsästetty sukupuuttoon. Myöhemmissä luvuissa seurataan stellerinmerilehmän luurangon vaiheita läpi vuosisatojen, aina tähän päivään saakka, jolloin se lepäilee kaiken kansan nähtävänä Helsingin Luonnontieteellisessä museossa.
Stellerinmerilehmän ohella käydään läpi ihmisen luontosuhteen kehittymistä. Vaikka nykyisin olemme luopuneet linnunmunien keräilystä harrastuksena ja ymmärrämme entistä paremmin suojelualueiden merkityksen, ei meillä ole vieläkään aihetta taputtaa itseämme selkään. Loppusanat Turpeinen omistaa kaikille niille eläinlajeille, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon kirjoittamisprosessin aikana.
Vaikka "Elolliset" oli todella hyvin kirjoitettu ja pidin siitä aika paljonkin, niin huomaan vähän häiriintyväni faktan ja fiktion välisen rajan hämärtymisestä. Luen kaiketi mieluummin romaanini romaaneina ja tietokirjani tietokirjoina, eivätkä tämmöiset väliinputoajat taida olla ihan oma teekupilliseni. No, eipä huolta tässä tapauksessa: mikäli haluan jatkossa palata stellerinmerilehmien maailmaan, voin napata luettavakseni Aura Koiviston teoksen Mies ja merilehmä : Luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka (Into, 2019)!
Tapahtumat saavat alkunsa 1700-luvun puolivälistä, jolloin Vitus Beringin retkikunnan kanssa pulaan joutuva Georg Wilhelm Steller löytää uuden lajin pohjoisilta vesiltä. Vain neljännesvuosisata myöhemmin pieni populaatio oli metsästetty sukupuuttoon. Myöhemmissä luvuissa seurataan stellerinmerilehmän luurangon vaiheita läpi vuosisatojen, aina tähän päivään saakka, jolloin se lepäilee kaiken kansan nähtävänä Helsingin Luonnontieteellisessä museossa.
Stellerinmerilehmän ohella käydään läpi ihmisen luontosuhteen kehittymistä. Vaikka nykyisin olemme luopuneet linnunmunien keräilystä harrastuksena ja ymmärrämme entistä paremmin suojelualueiden merkityksen, ei meillä ole vieläkään aihetta taputtaa itseämme selkään. Loppusanat Turpeinen omistaa kaikille niille eläinlajeille, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon kirjoittamisprosessin aikana.
Vaikka "Elolliset" oli todella hyvin kirjoitettu ja pidin siitä aika paljonkin, niin huomaan vähän häiriintyväni faktan ja fiktion välisen rajan hämärtymisestä. Luen kaiketi mieluummin romaanini romaaneina ja tietokirjani tietokirjoina, eivätkä tämmöiset väliinputoajat taida olla ihan oma teekupilliseni. No, eipä huolta tässä tapauksessa: mikäli haluan jatkossa palata stellerinmerilehmien maailmaan, voin napata luettavakseni Aura Koiviston teoksen Mies ja merilehmä : Luonnontutkija Georg Stellerin kohtalokas tutkimusmatka (Into, 2019)!
June 22, 2025
Fantastic, 5 very big stars. If you like Benjamin Labatut, or Daniel Kehlmann's Measuring the World, you will appreciate this 'novel' about the gigantic Steller Sea Cow - an incredible animal discovered in 1741 and tragically extinct just 30 years later.
The book consists of three separate parts. The first is a breathtaking account of Vitus Bering's disastrous expedition to cross from Russia to Alaska, in 1741. On board the ship is the promising naturalist Georg Steller. The second part is set a century later and follows the wife of the newly established governor of Alaska - now a colony of the Russian Empire, one of his tasks: find a skeleton. And finally we follow a Finnish professor who obtains possession of the mysterious Steller sea cow's skeleton.
It is fascinating material, but it also makes important points on human impact on animals that really hit home, for instance the notion that we have the power to exterminate another species which was strongly denied well into the 19th century.
The writing is unpretentious but shows deep understanding and research. And it also works as a novel, with good characters and plot.
I am big fan - this will be in my top-3 for 2025.
The book consists of three separate parts. The first is a breathtaking account of Vitus Bering's disastrous expedition to cross from Russia to Alaska, in 1741. On board the ship is the promising naturalist Georg Steller. The second part is set a century later and follows the wife of the newly established governor of Alaska - now a colony of the Russian Empire, one of his tasks: find a skeleton. And finally we follow a Finnish professor who obtains possession of the mysterious Steller sea cow's skeleton.
It is fascinating material, but it also makes important points on human impact on animals that really hit home, for instance the notion that we have the power to exterminate another species which was strongly denied well into the 19th century.
The writing is unpretentious but shows deep understanding and research. And it also works as a novel, with good characters and plot.
I am big fan - this will be in my top-3 for 2025.
November 8, 2024
Das Wesen des Lebens schafft etwas Besonderes: Vor allem der erste Teil des Buches ist fast schon ein Abenteuerroman, der teilweise unglaublich spannend ist, gleichzeitig aber extrem ruhig erzählt wird. Der Fokus liegt nämlich nicht auf den abenteuerlichen Geschehnissen, sondern vielmehr auf den Forschungen Georg Wilhelm Stellers im Jahr 1741. Diese Forschungen bilden auch den Rahmen des Buches. Statt einer Vermessung der Welt, wie es sie bei Daniel Kehlmann gibt, haben wir hier die Vermessung der Seekuh. Wir begleiten eine Stellersche Seekuh beziehungsweise deren Überreste über einen Zeitraum von mehr als 250 Jahren. Nach Stellers Arbeiten gilt die Seekuh lange als verschollen. Erst 125 Jahre später begegnen wir ihr wieder, diesmal nicht in Kamtschatka, sondern in Alaska, das zum damaligen Zeit noch russisch war. Hier stehen nun erstmals zwei Frauen im Mittelpunkt des Geschehens, die Frau des Gouverneurs von Alaska sowie dessen an Fallsucht leidende Schwester Constance. Beide durchleben vor Ort widrige Umstände, was sie einander jedoch nicht näher bringt. Constance beteiligt sich an der weiteren Erforschung des mittlerweile ausgestorbenen Tieres. Der nächste Zeitsprung beträgt lediglich zwei Jahre, die geographische Distanz ist jedoch noch größer: nun wird in Helsinki ein Exemplar der Seekuh ausgestellt und wieder muss sich eine Frau in einer männerdominierten Welt durchsetzen. Im letzten Teil schließlich, im Jahr 1950, schwenkt der Fokus ein wenig weg von der Seekuh hin zu anderen bereits ausgestorbenen Arten wie dem Riesenalk und zum Tier- und Artenschutz allgemein.
Dem eingangs erwähnten ruhigen Ton bleibt das Buch durchweg treu. Dennoch wird es nie langweilig und hält immer wieder interessante Aspekte bereit. So hatte ich von der Stellerschen Seekuh im Gegensatz zum Riesenalk noch nie etwas gehört und war vor allem überrascht, dass ihr Lebensraum sich im Polarmeer befand und nicht in (sub-)tropischen Gewässern, wie der der noch lebenden Artverwandten. Erstaunlich fand ich auch die Einstellung der damaligen Zeit, nach der das Aussterben einer Art als unmöglich, ja gar als Blasphemie galt, da es einem göttlichen Plan widersprach. Man ging vielmehr davon aus, dass sich die entsprechende Art an einen unbekannten, eventuell sogar unterirdischen Ort zurückgezogen habe.
Für mich war Das Wesen des Lebens eine tolle, sehr bereichernde Lektüre, von der mir vieles in Erinnerung bleibt, nicht zuletzt die außergewöhnliche Danksagung.
Ich habe nur einen winzigen Kritikpunkt: Ich hätte gerne eine Karte im Buch gehabt, einfach um die Geschichte noch besser nachvollziehen zu können.
Dem eingangs erwähnten ruhigen Ton bleibt das Buch durchweg treu. Dennoch wird es nie langweilig und hält immer wieder interessante Aspekte bereit. So hatte ich von der Stellerschen Seekuh im Gegensatz zum Riesenalk noch nie etwas gehört und war vor allem überrascht, dass ihr Lebensraum sich im Polarmeer befand und nicht in (sub-)tropischen Gewässern, wie der der noch lebenden Artverwandten. Erstaunlich fand ich auch die Einstellung der damaligen Zeit, nach der das Aussterben einer Art als unmöglich, ja gar als Blasphemie galt, da es einem göttlichen Plan widersprach. Man ging vielmehr davon aus, dass sich die entsprechende Art an einen unbekannten, eventuell sogar unterirdischen Ort zurückgezogen habe.
Für mich war Das Wesen des Lebens eine tolle, sehr bereichernde Lektüre, von der mir vieles in Erinnerung bleibt, nicht zuletzt die außergewöhnliche Danksagung.
Ich habe nur einen winzigen Kritikpunkt: Ich hätte gerne eine Karte im Buch gehabt, einfach um die Geschichte noch besser nachvollziehen zu können.
February 4, 2024
Tää kirja on kaikin puolin tosi kaukana siitä, mitä yleensä luen. Mutta nyt ei auta kuin todeta, että tää onnistui kyllä tekemään muhun vaikutuksen. Kolmensadan vuoden läpi kulkeva tarina jonka sitoo yhteen stellerinmerilehmän löytäminen, matka ja kohtalo. Valtavan upeasti yhteen kietoutui todellinen historia ja fiktio.
Tarinan sijoittuminen kolmelle vuosisadalle oli samaan aikaan sen vahvuus ja heikkous. Tarina vaati koko tuon ajan kulumisen, jotta päästiin stellerinmerilehmän alusta loppuun ja pystyttiin luomaan syvällinen luotaus koko tuosta kehityskaaresta. Samalla tuntui että vuosisadan vaihtuessa alkoi uusi tarina uusine ihmisineen, jotka meinasivat jäädä hieman irrallisiksi. Loppujen lopuksi niin ei kuitenkaan käynyt liiaksi, vaan kokonaisuus kasaantui ja sitoutui yhteen vaikuttavaksi kokonaisuudeksi.
Kirja käsitteli vahvasti ihmisten vaikutuksia luontoon ja ihmisen aiheuttamia lajien sukupuuttoja, joiden ei vielä tarinan alkuaikoina koettu olevan mahdollisia. Stellerinmerilehmän tarina kosketti, kauhistutti ja sai pohtimaan ihmisten ajattelemattomuutta ja aikaa jolloin me ei vielä ymmärretty, millaista tuhoa voidaan saada teoillamme aikaan. Niin monia lajeja katoaa jatkuvasti meidän toimintamme takia…
Nyt tekee mieli mennä luonnontieteelliseen museoon, että pääsisi näkemään stellerinmerilehmän luurangon.
Tarinan sijoittuminen kolmelle vuosisadalle oli samaan aikaan sen vahvuus ja heikkous. Tarina vaati koko tuon ajan kulumisen, jotta päästiin stellerinmerilehmän alusta loppuun ja pystyttiin luomaan syvällinen luotaus koko tuosta kehityskaaresta. Samalla tuntui että vuosisadan vaihtuessa alkoi uusi tarina uusine ihmisineen, jotka meinasivat jäädä hieman irrallisiksi. Loppujen lopuksi niin ei kuitenkaan käynyt liiaksi, vaan kokonaisuus kasaantui ja sitoutui yhteen vaikuttavaksi kokonaisuudeksi.
Kirja käsitteli vahvasti ihmisten vaikutuksia luontoon ja ihmisen aiheuttamia lajien sukupuuttoja, joiden ei vielä tarinan alkuaikoina koettu olevan mahdollisia. Stellerinmerilehmän tarina kosketti, kauhistutti ja sai pohtimaan ihmisten ajattelemattomuutta ja aikaa jolloin me ei vielä ymmärretty, millaista tuhoa voidaan saada teoillamme aikaan. Niin monia lajeja katoaa jatkuvasti meidän toimintamme takia…
Nyt tekee mieli mennä luonnontieteelliseen museoon, että pääsisi näkemään stellerinmerilehmän luurangon.
September 19, 2023
Tästä kirjailijasta kuullaan vielä. Loistavat tarinat, jotka kutoutuvat yhteen Stellerin merilehmän kautta. Mennään Alaskasta Helsinkiin ja ainakin osittain ihan faktoja seuraten.
Tulee myös lisäämään museokäyntejä. :)
Tulee myös lisäämään museokäyntejä. :)
November 2, 2024
„Das Wesen des Lebens“ war für mich eine unerwartet positive Überraschung - ich hätte nicht damit gerechnet, dass ich den Roman so sehr mag! Vom Stil erinnert es mich mit seiner poetischen Schreibart ein wenig an Florian Illies, den ich als Autor auch sehr mag. In diesem Buch geht es jedoch nicht um Kultur, sondern um die Geschichte der Naturwissenschaften und des Artensterbens am Beispiel des Skeletts der Stellerschen Seekuh.
Anhand des Skeletts der Stellerschen Seekuh entfaltet sich ein faszinierender und gleichzeitig melancholischer Erzählstrang, der die Zerstörungskraft der menschlichen Neugier, das Streben nach Erkenntnis und dessen oft tragische Konsequenzen für die Umwelt beleuchtet. Mit der Seekuh reist man von der Beringsee des 18. Jahrhunderts und den rauen Bedingungen der Großen Nordischen Expedition über die russisch-amerikanische Kompanie in Alaska im 19. Jahrhundert bis zu den Vogelinseln vor Helsinki Mitte des 20. Jahrhunderts und lernt durch die Verbindungen der Seekuh und ihrer Forscher:innen auch weitere ausgerottete Arten kennen. Ich muss ganz ehrlich sagen, dass ich mich normalerweise nicht so sehr für die Geschichte der Naturwissenschaften interessiere. Turpeinen erzählt aber so schön und schafft es auch, einfühlsam Perspektiven für Hoffnung aufzuzeigen, dass ich zwischendurch vor Trauer und Rührung ein paar Tränchen verdrücken musste. Wer hätte das gedacht?
„Das Wesen des Lebens“ ist für mich eine richtige literarische Entdeckung gewesen - ein absolutes Muss für alle, die es auch gerne mal nachdenklich und etwas melancholisch mögen und definitiv nicht nur für Menschen, die sich für Artensterben und Naturwissenschaften interessieren!
Anhand des Skeletts der Stellerschen Seekuh entfaltet sich ein faszinierender und gleichzeitig melancholischer Erzählstrang, der die Zerstörungskraft der menschlichen Neugier, das Streben nach Erkenntnis und dessen oft tragische Konsequenzen für die Umwelt beleuchtet. Mit der Seekuh reist man von der Beringsee des 18. Jahrhunderts und den rauen Bedingungen der Großen Nordischen Expedition über die russisch-amerikanische Kompanie in Alaska im 19. Jahrhundert bis zu den Vogelinseln vor Helsinki Mitte des 20. Jahrhunderts und lernt durch die Verbindungen der Seekuh und ihrer Forscher:innen auch weitere ausgerottete Arten kennen. Ich muss ganz ehrlich sagen, dass ich mich normalerweise nicht so sehr für die Geschichte der Naturwissenschaften interessiere. Turpeinen erzählt aber so schön und schafft es auch, einfühlsam Perspektiven für Hoffnung aufzuzeigen, dass ich zwischendurch vor Trauer und Rührung ein paar Tränchen verdrücken musste. Wer hätte das gedacht?
„Das Wesen des Lebens“ ist für mich eine richtige literarische Entdeckung gewesen - ein absolutes Muss für alle, die es auch gerne mal nachdenklich und etwas melancholisch mögen und definitiv nicht nur für Menschen, die sich für Artensterben und Naturwissenschaften interessieren!
November 1, 2023
Teoksessa luodataan ihmisen ja muun luonnon välistä suhdetta nykyisin Luonnontieteellisestä keskusmuseosta löytyvät stellerinmerilehmän luurangon vaiheiden kautta aina 1700-luvulta nykypäivään. Olin kuullut ja lukenut tästä kirjasta niin ylistäviä arvioita etukäteen, että odotukset olivat ehkä epärealistisen korkealla, ja kirja tuntui vähän pettymykseltä.
Rakenteeltaan kirja on episodimainen, ja se antaa lukijan viivähtää Stellerin alkuperäisellä tutkimusmatkalla, sitten Alaskassa paikallisen venäläisen kuvernöörin puolison seurana, sitten 1870-luvulla eläintieteen professorin piirtäjän apulaisen mukana ja lopulta 1950-luvulla eläinmuseon työntekijän luona munamuseossa. Rakenteen myötä kirjaan syntyy loppua kohden kiihtyvä vaikutelma, eivätkä lopun jaksot yllä ensimmäisen kahden kertomuksen kiehtovuuteen ja hahmojen syvyyteen.
Parhaimmillaan Turpeinen kirjoittaa lumoavasti, ja vie lukijan sanojensa mukana historiallisiin aikoihin ja paikkoihin, joihin muuten ei ole pääsyä. Kirjan tekstistä välittyy myös tekijänsä suuri rakkaus ja kunnioitus kaikkea elollista kohtaan. Jostain syystä kuitenkin ihmisen toiminnan mielettömyys suhteessa muihin lajeihin jää vaisuksi alaviitteeksi pirstaloituneessa tarinassa.
Rakenteeltaan kirja on episodimainen, ja se antaa lukijan viivähtää Stellerin alkuperäisellä tutkimusmatkalla, sitten Alaskassa paikallisen venäläisen kuvernöörin puolison seurana, sitten 1870-luvulla eläintieteen professorin piirtäjän apulaisen mukana ja lopulta 1950-luvulla eläinmuseon työntekijän luona munamuseossa. Rakenteen myötä kirjaan syntyy loppua kohden kiihtyvä vaikutelma, eivätkä lopun jaksot yllä ensimmäisen kahden kertomuksen kiehtovuuteen ja hahmojen syvyyteen.
Parhaimmillaan Turpeinen kirjoittaa lumoavasti, ja vie lukijan sanojensa mukana historiallisiin aikoihin ja paikkoihin, joihin muuten ei ole pääsyä. Kirjan tekstistä välittyy myös tekijänsä suuri rakkaus ja kunnioitus kaikkea elollista kohtaan. Jostain syystä kuitenkin ihmisen toiminnan mielettömyys suhteessa muihin lajeihin jää vaisuksi alaviitteeksi pirstaloituneessa tarinassa.
March 1, 2024
Elolliset tuli hotkaistua ihan silkalla riemulla. Tarina stellerinmerilehmän löytymisestä ja katoamisesta on riipaiseva ja kauhea, mutta myös kaunis ylistys luonnolle, joka ei ole ihmistä varten tehty.
Olen pitemmän aikaa epäillyt oikeuttani kävellä metsässä, raivata puita tai leikata edes pihanurmea. Kaikesta, mitä luomakunnan kruununa teen, jää jälki, joka uhkaa muita lajeja - on koko olemssaolonsa uhannut. Edustan maapallolla tuhoa.
Luin juuri Maja Lunden Mehiläisen historian ja yhdessä tämän Iida Turpeisen romaanin kanssa se muodostaakin parin, joka huutaa toimimaan. Kuudes sukupuutto on ovella ja ilmastonmuutos uhkaa koko luomakuntaa. Kannattaa pysähtyä katsomaan luontoa ympärillään kuin luonnontutkija - uteliaana - se ei ehkä kauaa säily ihmeteltävänä.
Turpeisen kirjan alku muistuttaa Thorkild Hanssenin loistavaa Onnellinen Arabia -romaania, jossa tutkimusretkikunta seikkailee myös valistuksen hengessä 1700-luvulla ankarissa sääolosuhteissa, mutta Arabian niemimaalla. Hurjaa ja jännittävää aikaa tuo valistusaika, jolloin ihmiset kolusivat maapallon viimeisetkin tutkimattomat kolkat ja ottivat sen lopullisesti tuhottav... haltuunsa. Samoihin aikoihin sijoittuu myös Voltairen Candide, nerokas aikalaissatiiri, joka varoittaa ihmiskunnan ahneudesta.
Olen pitemmän aikaa epäillyt oikeuttani kävellä metsässä, raivata puita tai leikata edes pihanurmea. Kaikesta, mitä luomakunnan kruununa teen, jää jälki, joka uhkaa muita lajeja - on koko olemssaolonsa uhannut. Edustan maapallolla tuhoa.
Luin juuri Maja Lunden Mehiläisen historian ja yhdessä tämän Iida Turpeisen romaanin kanssa se muodostaakin parin, joka huutaa toimimaan. Kuudes sukupuutto on ovella ja ilmastonmuutos uhkaa koko luomakuntaa. Kannattaa pysähtyä katsomaan luontoa ympärillään kuin luonnontutkija - uteliaana - se ei ehkä kauaa säily ihmeteltävänä.
Turpeisen kirjan alku muistuttaa Thorkild Hanssenin loistavaa Onnellinen Arabia -romaania, jossa tutkimusretkikunta seikkailee myös valistuksen hengessä 1700-luvulla ankarissa sääolosuhteissa, mutta Arabian niemimaalla. Hurjaa ja jännittävää aikaa tuo valistusaika, jolloin ihmiset kolusivat maapallon viimeisetkin tutkimattomat kolkat ja ottivat sen lopullisesti tuhottav... haltuunsa. Samoihin aikoihin sijoittuu myös Voltairen Candide, nerokas aikalaissatiiri, joka varoittaa ihmiskunnan ahneudesta.
October 10, 2024
4,5 Sterne
Ein sooo kluges Buch, das fast schon wie eine wissenschaftliche Abhandlung daherkommt und immer mehr seinen Punkt untermauert: Der Mensch verursacht Artensterben mit immer den "besten Intentionen". Es war extrem interessant, wie sich im Laufe der Geschichte die Perspektive auf die Tierwelt gewandelt hat. Dabei war das Buch nicht mal wertend, sondern eher sehr beschreibend und trotzdem nicht nüchtern - tatsächlich hat es sehr viel in mir ausgelöst. Ich fand's total clever gemacht. Ein sehr tolles Buch irgendwo zwischen Sachbuch und Roman, das ich jedem empfehlen würde, der ein bisschen Interesse an Naturkunde hat.
Ein sooo kluges Buch, das fast schon wie eine wissenschaftliche Abhandlung daherkommt und immer mehr seinen Punkt untermauert: Der Mensch verursacht Artensterben mit immer den "besten Intentionen". Es war extrem interessant, wie sich im Laufe der Geschichte die Perspektive auf die Tierwelt gewandelt hat. Dabei war das Buch nicht mal wertend, sondern eher sehr beschreibend und trotzdem nicht nüchtern - tatsächlich hat es sehr viel in mir ausgelöst. Ich fand's total clever gemacht. Ein sehr tolles Buch irgendwo zwischen Sachbuch und Roman, das ich jedem empfehlen würde, der ein bisschen Interesse an Naturkunde hat.
August 13, 2025
Tänään 25.2.2025 sain loppuun kirjan nimeltä Elolliset. Elolliset oli mielestäni hyvä, ihana, hauska, vauhdikas, innostava, koskettava, kaunis, mukava, mukaansa tempaava, mielenkiintoinen ja koukuttava kirja. Elolliset oli mielestäni kirjoitettu samalla tyylillä kuin Tunteiden palo Turku liekeissä 1827, Kesäparatiisin Murhat Kuolema Asuntonäytössä ja Antiikkikauppiaan Kuolema.
Lukiessani kirjaa nimeltä Elolliset minulla tuli mieleeni muistoja Eläinmuseosta.
Elolliset kirjan kansi oli mielestäni todella kaunis.
Minulle tuli todella erittäin oikein hyvä mieli.
Tuulensuojaan
Terve vaan työni tehköön muut
päätin vihdoin nyt korjaan luut
ja häivyn niin ettei kuiski suut
mä tuulen suojaan
Suljen taaksein nyt arkiston
avain viimeinkin teidän on
mut huomatkaa vain mun tiedossain on
tie tuulensuojaan
Tuulensuojaan, tuulensuojaan
pois kiireistäin nyt vihdoin näin
tuulensuojaan, tuulensuojaan
mä paikan sain, kauas huolistain
posti tuskin tietä tuntee,
summerit ei soi ja pahat kielet
miestä täällä haavoittaa ei voi,
tuulensuojaan
Vanhan jaalan toin laituriin
pohjaan painuu se sanottiin
mä töitä tein ja nyt katselee niin
se pohjoisrantaa
Muuan on jonka sinne vien
muuan piiloon ne tietää tien
hän yksin poistaa voi tuskan ja hien
ja rauhaa antaa
Tuulensuojaan, tuulensuojaan
pois kiireistäin nyt vihdoin näin
tuulensuojaan, tuulensuojaan
mä paikan sain, kauas huolistain
posti tuskin tietä tuntee,
summerit ei soi ja pahat kielet
miestä täällä haavoittaa ei voi,
tuulensuojaan
Tuulensuojaan, tuulensuojaan
pois kiireistäin nyt vihdoin näin
tuulensuojaan, tuulensuojaan
mä paikan sain, kauas huolistain
https://youtu.be/U9hHFSj9pz4?si=3NhZK...
😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍 🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍 🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍 🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍 🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍 🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍
Lukiessani kirjaa nimeltä Elolliset minulla tuli mieleeni muistoja Eläinmuseosta.
Elolliset kirjan kansi oli mielestäni todella kaunis.
Minulle tuli todella erittäin oikein hyvä mieli.
Tuulensuojaan
Terve vaan työni tehköön muut
päätin vihdoin nyt korjaan luut
ja häivyn niin ettei kuiski suut
mä tuulen suojaan
Suljen taaksein nyt arkiston
avain viimeinkin teidän on
mut huomatkaa vain mun tiedossain on
tie tuulensuojaan
Tuulensuojaan, tuulensuojaan
pois kiireistäin nyt vihdoin näin
tuulensuojaan, tuulensuojaan
mä paikan sain, kauas huolistain
posti tuskin tietä tuntee,
summerit ei soi ja pahat kielet
miestä täällä haavoittaa ei voi,
tuulensuojaan
Vanhan jaalan toin laituriin
pohjaan painuu se sanottiin
mä töitä tein ja nyt katselee niin
se pohjoisrantaa
Muuan on jonka sinne vien
muuan piiloon ne tietää tien
hän yksin poistaa voi tuskan ja hien
ja rauhaa antaa
Tuulensuojaan, tuulensuojaan
pois kiireistäin nyt vihdoin näin
tuulensuojaan, tuulensuojaan
mä paikan sain, kauas huolistain
posti tuskin tietä tuntee,
summerit ei soi ja pahat kielet
miestä täällä haavoittaa ei voi,
tuulensuojaan
Tuulensuojaan, tuulensuojaan
pois kiireistäin nyt vihdoin näin
tuulensuojaan, tuulensuojaan
mä paikan sain, kauas huolistain
https://youtu.be/U9hHFSj9pz4?si=3NhZK...
😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍 🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍 🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍 🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍 🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍 🎄😍🎄😍🎄😍🎄😍
January 22, 2024
huh!! upea, parani loppua kohden paljon. rakastan tarinoita, jossa eri aikakausien ja täysin toisilleen tuntemattomien ihmisten välille rakennetaan yhtymäkohtia jonkin yhteisen tekijän kautta. elolliset onnistui mun mielestä tosi hyvin liikkumaan tarinassa vuosituhannelta toiselle niin, että tarina pysyi koko ajana uskottavana ja mielenkiintoisena.
January 25, 2025
Tätä kirjaa on paljon hypetetty ihan julkaisuhetkestä lähtien, ja en osaa sanoa että kuinka paljon mun arvostelu perustuu liian korkeisiin odotuksiin.
Mun mielestä tää oli aika sirpaleinen ja epätasapainoinen kokonaisuus. Jotkut osuudet olivat toisiaan pidempiä, enkä välttämättä nähnyt sille mitään perustetta. Esimerkiksi Alaskan kuvernöörin puolison Annan mielensisäistä maisemaa kuvailtiin aivan liikaa, ja se ei mun mielestä ollut mitenkään relevanttia kirjan teemat huomioiden. En myöskään oikein ymmärränyt, miksi mun piti lukea niin monen henkilöhahmon Wikipediasta napattu urapolkua kaunokirjallisella twistillä. Muutenkin musta tuntui, että stellerinmerilehmän ja muiden eläinten kohtalot olivat lähinnä sivuseikkoja, ja olisin kaivannutkin asetelmaa, jossa nämä olisivat olleet pääosassa. Ehkä se pointti olikin, että ihmiset sekoilevat menemään omien itsekkäiden tavoitteidensa saavuttamiseksi ja siinä samalla tuhoavat näitä toiseutettuja muita lajeja. Tämänkin pointin olisi voinut kuitenkin kirjoittaa auki niin, että fokus todella on niissä muissa lajeissa eikä jossain henkilödynamiikoissa.
Tässä oli myös jonkun verran kirjoitusvirheitä, joista en yleensä ole mikään superniuho, mutta näin korkeasti arvostellun teoksen editoinnilta odotan kyllä enemmän.
Oli kuitenkin mielenkiintoista ja tarpeellista lukea siitä, miten näennäisesti hyväntahtoisetkin lähtökohdat ja ihmisen rakastava suhtautuminen luontoon ja sen tutkimiseen edistää luontokatoa. Kyllä tää sai monia keloja liikkeelle, ja pisti surulliseksi ihmisen toiminnan peruuttamattomista seurauksista. Kursiivilla kirjoitetut osuudet olivat mun lemppareita, kun niissä oikeasti keskityttiin stellerinmerilehmän lajin tarinaan. Kieli oli myös paikoin kaunista.
Mun mielestä tää oli aika sirpaleinen ja epätasapainoinen kokonaisuus. Jotkut osuudet olivat toisiaan pidempiä, enkä välttämättä nähnyt sille mitään perustetta. Esimerkiksi Alaskan kuvernöörin puolison Annan mielensisäistä maisemaa kuvailtiin aivan liikaa, ja se ei mun mielestä ollut mitenkään relevanttia kirjan teemat huomioiden. En myöskään oikein ymmärränyt, miksi mun piti lukea niin monen henkilöhahmon Wikipediasta napattu urapolkua kaunokirjallisella twistillä. Muutenkin musta tuntui, että stellerinmerilehmän ja muiden eläinten kohtalot olivat lähinnä sivuseikkoja, ja olisin kaivannutkin asetelmaa, jossa nämä olisivat olleet pääosassa. Ehkä se pointti olikin, että ihmiset sekoilevat menemään omien itsekkäiden tavoitteidensa saavuttamiseksi ja siinä samalla tuhoavat näitä toiseutettuja muita lajeja. Tämänkin pointin olisi voinut kuitenkin kirjoittaa auki niin, että fokus todella on niissä muissa lajeissa eikä jossain henkilödynamiikoissa.
Tässä oli myös jonkun verran kirjoitusvirheitä, joista en yleensä ole mikään superniuho, mutta näin korkeasti arvostellun teoksen editoinnilta odotan kyllä enemmän.
Oli kuitenkin mielenkiintoista ja tarpeellista lukea siitä, miten näennäisesti hyväntahtoisetkin lähtökohdat ja ihmisen rakastava suhtautuminen luontoon ja sen tutkimiseen edistää luontokatoa. Kyllä tää sai monia keloja liikkeelle, ja pisti surulliseksi ihmisen toiminnan peruuttamattomista seurauksista. Kursiivilla kirjoitetut osuudet olivat mun lemppareita, kun niissä oikeasti keskityttiin stellerinmerilehmän lajin tarinaan. Kieli oli myös paikoin kaunista.
March 20, 2024
4.5 stars.
An instant classic. Never has the extinction of a species at the hands of human cruelty been portrayed more beautifully. Steller's sea cow may be gone, but its absence has never been felt more keenly💔
Finnish books rarely get translated to English because nobody in the Anglosphere cares about us or our backwater idea of literature, but in case this book ends up being the exception, I highly recommend you check it out.
An instant classic. Never has the extinction of a species at the hands of human cruelty been portrayed more beautifully. Steller's sea cow may be gone, but its absence has never been felt more keenly💔
Finnish books rarely get translated to English because nobody in the Anglosphere cares about us or our backwater idea of literature, but in case this book ends up being the exception, I highly recommend you check it out.
Read
June 25, 2025Trobareu la ressenya en vídeo a instagram:
https://www.instagram.com/reel/DLVRU0...
https://www.instagram.com/reel/DLVRU0...
June 20, 2024
Iida Turpeisen Elolliset (S&S, 2023) keikkuu edelleen kirjaston varatuimpien teosten listan kärjessä, oli Finlandia-ehdokkaana ja saihan se toki myös HS:n kirjallisuuspalkinnon. Eikä suotta, sillä teoshan on kerrassaan upea.
Turpeisen palasista koottu tarina, totuuteen pohjaava ja tarvittaessa kuviteltu, kulkee 1700-luvun tutkimusmatkan kautta nykypäivän Helsingin Eläintieteelliseen museoon. Palelen Stellerin kanssa Beringinsaaren rannalla, silitän Constancen kanssa konservoitujen lintujen höyhenpeitettä, piirrän Olsonin kanssa pieniä hämähäkkejä, seison Grönvallin kanssa Aspskärin lintusaaren rannalla ja sanon ei.
Kaiken keskellä kulkee lähes myyttinen stellerinmerilehmä, jonka harvinainen luuranko löytyy tosiaan Helsingistä. Tämä ihmeellinen ja valtava sireenieläin ensin löydetään ja sitten tuhotaan perusteellisesti, tuomitaan sukupuuttoon.
Pidän Turpeisen hiljaisesta tavasta kirjoittaa. Hänen henkilönsä eivät ole kovaäänisiä, vaan pikemminkin hiljaisia ja työlleen omistautuneita, eivät ehkä aivan kiinni tässä maailmassa. Huomaan lukevani itsekin hiljaa ja keskittyen, tuntuu kuin istuisin hiljaisissa ja melko pölyisissä työhuoneissa ja varastoissa.
Lukiessa huomaan pitäväni tutkimusretkikunnista kertovista kirjoista, siis niistä missä kutakuinkin kaikki menee pieleen, sairastetaan keripukkia, menetetään varusteet, kohdataan kurjuutta ja kuolemaa. Jotain vetoavaa niissä silti on, ja ehkä siksi niistä kirjoitetaankin. Ja onhan siinä jotain ihmeellistä, että on lähdetty ihmetystä ja intoa täynnä etsimään uutta, dokumentoimaan ja keräämään.
Samalla se on toki röyhkeää ja monin tavoin käsittämätöntä. Millä oikeutetaan se, että on tärkeämpää saada kartoittaa uuden eläimen luusto ja sisälmykset kuin antaa sen elää lajityypillistä elämäänsä?
Elolliset oli minulle surullinen, painava ja kaunis teos. Se katsoo elämää ja eläviä analyyttisesti, mutta samalla lempeästi. Se ei kaunistele ihmisen tekoja, vaan näyttää ne yhtä tarkasti kuin numeroimansa luut ja spriihin säilömänsä hämähäkit, asettaa ne tarkasteltavaksi.
Itkettää.
Turpeisen palasista koottu tarina, totuuteen pohjaava ja tarvittaessa kuviteltu, kulkee 1700-luvun tutkimusmatkan kautta nykypäivän Helsingin Eläintieteelliseen museoon. Palelen Stellerin kanssa Beringinsaaren rannalla, silitän Constancen kanssa konservoitujen lintujen höyhenpeitettä, piirrän Olsonin kanssa pieniä hämähäkkejä, seison Grönvallin kanssa Aspskärin lintusaaren rannalla ja sanon ei.
Kaiken keskellä kulkee lähes myyttinen stellerinmerilehmä, jonka harvinainen luuranko löytyy tosiaan Helsingistä. Tämä ihmeellinen ja valtava sireenieläin ensin löydetään ja sitten tuhotaan perusteellisesti, tuomitaan sukupuuttoon.
Pidän Turpeisen hiljaisesta tavasta kirjoittaa. Hänen henkilönsä eivät ole kovaäänisiä, vaan pikemminkin hiljaisia ja työlleen omistautuneita, eivät ehkä aivan kiinni tässä maailmassa. Huomaan lukevani itsekin hiljaa ja keskittyen, tuntuu kuin istuisin hiljaisissa ja melko pölyisissä työhuoneissa ja varastoissa.
Lukiessa huomaan pitäväni tutkimusretkikunnista kertovista kirjoista, siis niistä missä kutakuinkin kaikki menee pieleen, sairastetaan keripukkia, menetetään varusteet, kohdataan kurjuutta ja kuolemaa. Jotain vetoavaa niissä silti on, ja ehkä siksi niistä kirjoitetaankin. Ja onhan siinä jotain ihmeellistä, että on lähdetty ihmetystä ja intoa täynnä etsimään uutta, dokumentoimaan ja keräämään.
Samalla se on toki röyhkeää ja monin tavoin käsittämätöntä. Millä oikeutetaan se, että on tärkeämpää saada kartoittaa uuden eläimen luusto ja sisälmykset kuin antaa sen elää lajityypillistä elämäänsä?
Elolliset oli minulle surullinen, painava ja kaunis teos. Se katsoo elämää ja eläviä analyyttisesti, mutta samalla lempeästi. Se ei kaunistele ihmisen tekoja, vaan näyttää ne yhtä tarkasti kuin numeroimansa luut ja spriihin säilömänsä hämähäkit, asettaa ne tarkasteltavaksi.
Itkettää.
September 30, 2023
Iida Turpeisen Elolliset on monella tapaa hieno teos. On hienoa, että aihe on jotain muuta kuin tavanomaista ihmissoppaa. Kun "päähenkilönä" ovat sukupuuttoon kuolevat eläimet, voisi odottaa tylsää saarnaamista. Mutta eipä ollenkaan, Turpeisella on silmää ja ymmärrystä nähdä muutokset luonnollisina, joskin pääosin ihmisen avittamina ketjuina. Taustatyöt on tehty huolella ja ammattitaidolla, mutta ilman kirjan hienoa kieltä, se puuduttaisi. Turpeisen kieli on hämmästyttävän tarkkaa, se ei emmi, ei poukkoile eikä haparoi, vaan kuvaa mitä kulloinkin haluaa kuvata, vaivattoman sujuvasti.
Kirjan alun kuvaus 1700-luvun Beringinsalmen sekä Alaskan maisemien rohkeasta ja karusta löytöretkeilystä ja samalla Stellerin merilehmän (joka on päähenkilöiden päähenkilö) löytämisestä, oli parasta mitä pitkiin aikoihin olen suomeksi lukenut. Seuraavat jaksot eivät pitäneet otetta yllä samaan tapaan. Paljon uutta suomalaisesta Alaskan kuvernööristä lähtien tuli opittua, mutta mikä idea oli sijoittaa kuvernöörin vaimon imettämisongelmat tähän kontekstiin?
Kyllähän tässä heräsi kiinnostus käydä kurkkaamassa tuo merilehmän luuranko Luonnontieteellisessä museossa. Sille nimen antanut Georg Wilhelm Steller osoittautui myös todella kiinnostavaksi tuntemattomaksi ja nuorena kuolleeksi suurmieheksi. Tietenkin Turpeisen teos tuo mieleen Olli Jalosen eeppisemmät historian rekonstruktiot. Tämä ei ole moite.
Onko relevanttia kysyä onko Elolliset kauno- vai tietokirjallisuutta? Ainakin se on enemmän tietokirjallisutta kuin Annie Ernaux ja itse valitsisin sen Tieto Finlandian ehdokasjoukkoon. Kirjan alku oli viittä tähteä, loppu neljää joten 4,5.
Kirjan alun kuvaus 1700-luvun Beringinsalmen sekä Alaskan maisemien rohkeasta ja karusta löytöretkeilystä ja samalla Stellerin merilehmän (joka on päähenkilöiden päähenkilö) löytämisestä, oli parasta mitä pitkiin aikoihin olen suomeksi lukenut. Seuraavat jaksot eivät pitäneet otetta yllä samaan tapaan. Paljon uutta suomalaisesta Alaskan kuvernööristä lähtien tuli opittua, mutta mikä idea oli sijoittaa kuvernöörin vaimon imettämisongelmat tähän kontekstiin?
Kyllähän tässä heräsi kiinnostus käydä kurkkaamassa tuo merilehmän luuranko Luonnontieteellisessä museossa. Sille nimen antanut Georg Wilhelm Steller osoittautui myös todella kiinnostavaksi tuntemattomaksi ja nuorena kuolleeksi suurmieheksi. Tietenkin Turpeisen teos tuo mieleen Olli Jalosen eeppisemmät historian rekonstruktiot. Tämä ei ole moite.
Onko relevanttia kysyä onko Elolliset kauno- vai tietokirjallisuutta? Ainakin se on enemmän tietokirjallisutta kuin Annie Ernaux ja itse valitsisin sen Tieto Finlandian ehdokasjoukkoon. Kirjan alku oli viittä tähteä, loppu neljää joten 4,5.
February 18, 2024
Tää oli niin hieno, surullinen ja tunnelmallinen. Pidin siitä, kuinka faktaa ja fiktiota on yhdistelty, ja miten paljon tietoa tätä varten onkaan kerätty. Älytöntä kyllä lukea, miten eläimiin on suhtauduttu vielä 1800-luvullakin, ja ajateltu niiden määrän vain pysyvän vakiona.
Suosittelen kuuntelemaan Kirjalliset ystävät -podcastista jakso, jossa Turpeinen on mukana. Mielenkiintoista taustatietoa kirjan synnystä.
Ah, siis niin hyvä.
Suosittelen kuuntelemaan Kirjalliset ystävät -podcastista jakso, jossa Turpeinen on mukana. Mielenkiintoista taustatietoa kirjan synnystä.
Ah, siis niin hyvä.
February 27, 2025
Lavmælt og grundig, vond og sår, men også innsiktsfull om menneskers naivitet. Vi mente da ikke å utrydde alle disse artene? Vi trodde det var umulig, at naturen var robust og konstant. Så feil har vi tatt, og så feil fortsetter vi å ta.
March 11, 2025
Raamatu peategelane on Stelleri meriõhv, kelle Saksa loodusteadlane ja teoloog Georg Wilhelm Steller 1741. aastal avastas Kamtšatka poolsaare rannikul.
Stelleri meriõhv oli kuni 10 m pikkune ja kuni 4 t raskune taimetoiduline meriveiseline. Elas suurte karjadena Komandorisaarte rannikuvetes ning nosis rahus vetikaid. Rahus selles mõttes, et kuna loomal puudusid looduslikud vaenlased (looma nahk oli sama vastupidav ja paks nagu tänapäevased autorehvid), puudus neil vajadus häälitseda või mistahes muid heidutavaid või ennast kaitsvaid liigutusi teha. Neil puudusid küünised, kihvad või sarved, nad ei olnud väledad, ei osanud põgeneda ega isegi mitte sukelduda. Nad lihtsalt hõljusid laisalt madalas vees. Kuni saabus inimene. Inimesel kulus 27 aastat, et tappa kõik meriõhvad, viimaseni. Viimane meriõhv püüti kinni 1768. aastal.
Raamatus on koht, kus tuuakse ära lugu 1754. aastast. Üha enam põhja poole liikuvad karusnahakütid, sattudes meriõhvade kolooniale, tapavad umbes 500 meriõhva (sest nad ei põgene ega hakka vastu). Umbes 1/5 sellest tarvitatakse toiduks. Ülejäänud 400 meriõhva korjust, e umbes 1600 tonni roiskuvat liha, jääb vedelema madalasse rannikuvette, mis põhjustab olulisi muutusi sealses elustikus.
Raamat on jagatud neljaks osaks. Raamatu esimese osa tegevus algab 1741. aastal see räägib Stelleri meriõhva avastamisest. Vaese looma avastab taani päritolu vene polaaruurija Vitus Beringi hätta sattunud ekspeditsioon. Ekspeditsioon oli teel Aasiast Ameerikasse, kuid nad pöördusid Ameerikat leidmata tagasi. Tagasitee oli ränk, kõik varud olid otsas, mehed olid nälga ja skorbuuti suremas, kui nende viledaks kulunud laev sellel hetkel veel tundmatu saare lähedal karidele sattus. Mehed, kes selleks hetkeks veel elus olid, pääsesid inimeste poolt asustamata saarele ning … no pmts, surid seal rahus edasi. Kuni ühel heal päeval ekspeditsiooniga kaasas olev teoloogiadoktor ja loodusteadlane Georg Wilhelm Steller rannikuvetes peesitavad meriõhvad avastas. Tohutud loomad! Mehed nägid kurja vaeva, et loom käepäraste vahenditega kõigepealt ära tappa ja seejärel (see oli kõige raskem) veest kaldale tirida. Peale üliinimlike pingutusi nad siiski tapsid ja tirisid. Edasi oli juba lõbusam – naid sõid. Seda söömist on raamatus üliilmekalt kirjeldatud, kõik see luiseid lõustu pidi alla voolanud rasv! Ühesõnaga, nad kosusid sedavõrd, et ehitasid endale uue paadi ja purjetasid sellega mandrile. Kuni teised mehed saarel kojusõidu laeva ehitasid, uuris Steller meriõhva, mõõtis ja kirjeldas ja valmistus looma mandrile toimetama, kuid laev oli nii väike, et ta ei saanud isegi luid kaasa võtta. Varsti peale mandrile naasmist Steller suri, temast jäi järgi üksnes vihik looma kirjeldusega. Ja legend. Legend ebatavaliselt maitsvast loomast.
Raamat on äärmiselt huvitavalt kokku pandud. Raamatu teine osa on mõnes mõttes keset arutut looduse hävitamist kulgev perekonnadraama, kus Alaska noor soomlasest kuberner Johan Hampus Furuhjelm otsib mh keiserliku ülikooli zooloogia professor Alexander von Nordmani ülesandel Stelleri meriõhva skeletti. Tegevus toimub 1860ndatel, ajal, mil Alaska kuulus veel Venemaale. Ja selle, nagu ka raamatu järgmise osa peategelased on naised. Siin siis kuberneri abikaasa Anna Elisabeth ja õde Constance.
Raamatu kolmas osa on kaunis ekskurss putukate maailma ja räägib loo juba vananevast ja silmanägemist kaotama hakkavast professor Alexander von Nordmanist, kes vastu oma kaasaegsete õpetatud meeste ootusi palkab endale kunstnikuks naise, peaaegu, et nälgiva terava pliiatsi(ga) Hilda Olsoni. Naine ei valmista professorile pettumust ka siis, kui professoril tekib vajadus mikroskoopiliste ämblike asemel hiiglasliku meriõhva skeleti joonistuste järele.
Raamatu neljas osa liigub ajas edasi ja ämblike asemel süvenetakse nüüd ornitoloogiasse. Linnud ja nende munad. 1950ndad, Soome. Peamiselt lindude munadega tegelenud taksidermist, ühtlasi linnu- ja looduskaitsja John Grönvall paneb Helisingi ülikooli loodusmuuseumis kokku Stelleri meriõhva skeleti. Taustal liigutav lugu Soome looduskaitse algusaegadest. Vahepaladena kaldkirjas suuremad pildid looduse ajaloost.
Ehk siis läbi kolme sajandi kulgev hinge kriipiv lugu ühe looma saatusest. Aga mitte ainult. Inimese ja looduse omavahelistest suhetest. Naistest teaduses. Väljasuremise mõiste tekkimisest (nt Steller, kes oli usklik inimene, ei suutnud endale ettegi kujutada, et mõni Jumala loodud loom saab välja surra või et kui, siis seda läbi inimese käe ja mitte Jumala tahtel). Ilukirjanduslikult teadusest, ilusas keeles huvitavalt.
Olen sellest raamatust hästi palju rääkinud, lapsele, tuttavatele, raamatuklubis. Ja püüdnud muljet nii ja teisiti kirja panna, aga kõik tundub kuidagi ebapiisav. Tahaks kirjutada, et ju sellest saab minu selle aasta lemmikraamat, aga olen nüüdseks juba vähemalt ühe väga hea raamatu veel lugenud, nii et … lihtsalt, väga hea raamat, loetagu 🙂
Stelleri meriõhv oli kuni 10 m pikkune ja kuni 4 t raskune taimetoiduline meriveiseline. Elas suurte karjadena Komandorisaarte rannikuvetes ning nosis rahus vetikaid. Rahus selles mõttes, et kuna loomal puudusid looduslikud vaenlased (looma nahk oli sama vastupidav ja paks nagu tänapäevased autorehvid), puudus neil vajadus häälitseda või mistahes muid heidutavaid või ennast kaitsvaid liigutusi teha. Neil puudusid küünised, kihvad või sarved, nad ei olnud väledad, ei osanud põgeneda ega isegi mitte sukelduda. Nad lihtsalt hõljusid laisalt madalas vees. Kuni saabus inimene. Inimesel kulus 27 aastat, et tappa kõik meriõhvad, viimaseni. Viimane meriõhv püüti kinni 1768. aastal.
Raamatus on koht, kus tuuakse ära lugu 1754. aastast. Üha enam põhja poole liikuvad karusnahakütid, sattudes meriõhvade kolooniale, tapavad umbes 500 meriõhva (sest nad ei põgene ega hakka vastu). Umbes 1/5 sellest tarvitatakse toiduks. Ülejäänud 400 meriõhva korjust, e umbes 1600 tonni roiskuvat liha, jääb vedelema madalasse rannikuvette, mis põhjustab olulisi muutusi sealses elustikus.
Raamat on jagatud neljaks osaks. Raamatu esimese osa tegevus algab 1741. aastal see räägib Stelleri meriõhva avastamisest. Vaese looma avastab taani päritolu vene polaaruurija Vitus Beringi hätta sattunud ekspeditsioon. Ekspeditsioon oli teel Aasiast Ameerikasse, kuid nad pöördusid Ameerikat leidmata tagasi. Tagasitee oli ränk, kõik varud olid otsas, mehed olid nälga ja skorbuuti suremas, kui nende viledaks kulunud laev sellel hetkel veel tundmatu saare lähedal karidele sattus. Mehed, kes selleks hetkeks veel elus olid, pääsesid inimeste poolt asustamata saarele ning … no pmts, surid seal rahus edasi. Kuni ühel heal päeval ekspeditsiooniga kaasas olev teoloogiadoktor ja loodusteadlane Georg Wilhelm Steller rannikuvetes peesitavad meriõhvad avastas. Tohutud loomad! Mehed nägid kurja vaeva, et loom käepäraste vahenditega kõigepealt ära tappa ja seejärel (see oli kõige raskem) veest kaldale tirida. Peale üliinimlike pingutusi nad siiski tapsid ja tirisid. Edasi oli juba lõbusam – naid sõid. Seda söömist on raamatus üliilmekalt kirjeldatud, kõik see luiseid lõustu pidi alla voolanud rasv! Ühesõnaga, nad kosusid sedavõrd, et ehitasid endale uue paadi ja purjetasid sellega mandrile. Kuni teised mehed saarel kojusõidu laeva ehitasid, uuris Steller meriõhva, mõõtis ja kirjeldas ja valmistus looma mandrile toimetama, kuid laev oli nii väike, et ta ei saanud isegi luid kaasa võtta. Varsti peale mandrile naasmist Steller suri, temast jäi järgi üksnes vihik looma kirjeldusega. Ja legend. Legend ebatavaliselt maitsvast loomast.
Raamat on äärmiselt huvitavalt kokku pandud. Raamatu teine osa on mõnes mõttes keset arutut looduse hävitamist kulgev perekonnadraama, kus Alaska noor soomlasest kuberner Johan Hampus Furuhjelm otsib mh keiserliku ülikooli zooloogia professor Alexander von Nordmani ülesandel Stelleri meriõhva skeletti. Tegevus toimub 1860ndatel, ajal, mil Alaska kuulus veel Venemaale. Ja selle, nagu ka raamatu järgmise osa peategelased on naised. Siin siis kuberneri abikaasa Anna Elisabeth ja õde Constance.
Raamatu kolmas osa on kaunis ekskurss putukate maailma ja räägib loo juba vananevast ja silmanägemist kaotama hakkavast professor Alexander von Nordmanist, kes vastu oma kaasaegsete õpetatud meeste ootusi palkab endale kunstnikuks naise, peaaegu, et nälgiva terava pliiatsi(ga) Hilda Olsoni. Naine ei valmista professorile pettumust ka siis, kui professoril tekib vajadus mikroskoopiliste ämblike asemel hiiglasliku meriõhva skeleti joonistuste järele.
Raamatu neljas osa liigub ajas edasi ja ämblike asemel süvenetakse nüüd ornitoloogiasse. Linnud ja nende munad. 1950ndad, Soome. Peamiselt lindude munadega tegelenud taksidermist, ühtlasi linnu- ja looduskaitsja John Grönvall paneb Helisingi ülikooli loodusmuuseumis kokku Stelleri meriõhva skeleti. Taustal liigutav lugu Soome looduskaitse algusaegadest. Vahepaladena kaldkirjas suuremad pildid looduse ajaloost.
Ehk siis läbi kolme sajandi kulgev hinge kriipiv lugu ühe looma saatusest. Aga mitte ainult. Inimese ja looduse omavahelistest suhetest. Naistest teaduses. Väljasuremise mõiste tekkimisest (nt Steller, kes oli usklik inimene, ei suutnud endale ettegi kujutada, et mõni Jumala loodud loom saab välja surra või et kui, siis seda läbi inimese käe ja mitte Jumala tahtel). Ilukirjanduslikult teadusest, ilusas keeles huvitavalt.
Olen sellest raamatust hästi palju rääkinud, lapsele, tuttavatele, raamatuklubis. Ja püüdnud muljet nii ja teisiti kirja panna, aga kõik tundub kuidagi ebapiisav. Tahaks kirjutada, et ju sellest saab minu selle aasta lemmikraamat, aga olen nüüdseks juba vähemalt ühe väga hea raamatu veel lugenud, nii et … lihtsalt, väga hea raamat, loetagu 🙂
December 8, 2023
Iida Turpeisen esikoisromaani Elolliset on otettu vastaan aivan poikkeuksellisella innolla: kirjan ensimmäinen painos myytiin loppuun jo ennen julkistusjuhlia; teos on tehnyt ennätyksen siinä, kuinka nopeasti sen käännösoikeuksia on myyty yhdelle jos toiselle eurooppalaiselle kielialueelle; Helsingin Sanomien arvio oli ylistävä hurmioitumiseen asti. Voin siis sanoa, että vaikka itse odotin teosta jo alusta asti, koska tunnen kirjailijan, Elolliset on jo objektiivisesti katsottuna todistanut arvonsa. Olen hämmästynyt, ellei romaanille ropise sekä palkintoja että ehdokkuuksia. Turpeisen tyyli on varma, kuvaukset kaunokirjallisesti ansiokkaita ja kieli mietittyä, mutta Elollisten sisältö ja sanoma on suurin syy suosioon. Romaani kertoo eksoottisesta aiheesta, Stellerin merilehmästä ja sen tuhosta, mutta kietoo samalla mukaan suuremman punelman ihmisen muulle elolliselle aiheuttamasta lopullisesta tuhosta ja ihmisten tappovimman aikaansaamista lajien sukupuutoista.Elollisissa paistaa jokaisella sivulla pikkutarkka taustatyö ja historiallisiin aineistoihin perehtyminen, mutta menneisyyden tutkijat, tieteilijät ja Stellerin merilehmän luurangon vaiheisiin liittyvät henkilöt on silti kuvattu uskottavan inhimillisesti. Kauniista kielestä huolimatta romaani ei ole mukavaa luettavaa, sillä ihmisen tuhovoiman todistaminen pakosti aiheuttaa lukijassa sekä surua, pelkoa että häpeää. Erityisesti minuun vaikutti aatehistoriallinen näkökanta: kuinka vaikeaa 1700- ja vielä 1800-lukujenkin ihmisten oli ajatella, että sellainen asia kuin kuin lajin sukupuutto olisi edes mahdollinen, ja varsinkaan että ihmisen toiminta voisi sellaista aiheuttaa. Melkein kadehdin lukiessani sitä naiiviutta, vaikka sokeus vain lisäsikin silmitöntä ja ahnetta tuhoamista (joka ei valitettavasti ole tiedon lisääntymisen myötä kadonnut mihinkään). Tämä on todella niitä kirjoja, joista on pakko sanoa, että kaikkien olisi se syytä lukea.
Arvio löytyy myös blogista Siniset helmet: https://sinisethelmet.wordpress.com/2...
Arvio löytyy myös blogista Siniset helmet: https://sinisethelmet.wordpress.com/2...
March 17, 2024
Tää oli niiiiin hieno lukukokemus! Ennen kirjan lukemista ei paljon kiinnostanut merilehmät tai tutkimusmatkailijat! Mutta nyt, nyt tuntuu siltä, että voisin lukea kaiken näistä salaperäisistä hahmoista, joiden elämään Turpeinen avaa lukijalle pienen ikkunan. Tätä kirjaa lukiessa mulla oli wikipedia-sovellus jatkuvasti auki, että voin heti lukea lisää hahmoista ja tapahtumista.
Ymmärrän, että moni haluaa pitää tiedon ja kaunon erillään, mutta mulle tää soppa oli juuri oikeanlainen yhdistelmä faktaa ja kerronnallisuutta. Turpeinen kirjoittaa ihanan harkitusti ja sanoo juuri sopivasti. Jos olisin saanut tän peruskoulussa käsiini, olisin varmasti obsessoitunut meribiologiasta loppuelämäkseni, niin vaikuttavalta tämä lukukokemus tuntui myös nyt, kypsässä 27 vuoden iässä. Iso suositus!
Ymmärrän, että moni haluaa pitää tiedon ja kaunon erillään, mutta mulle tää soppa oli juuri oikeanlainen yhdistelmä faktaa ja kerronnallisuutta. Turpeinen kirjoittaa ihanan harkitusti ja sanoo juuri sopivasti. Jos olisin saanut tän peruskoulussa käsiini, olisin varmasti obsessoitunut meribiologiasta loppuelämäkseni, niin vaikuttavalta tämä lukukokemus tuntui myös nyt, kypsässä 27 vuoden iässä. Iso suositus!
November 17, 2023
Loistava! Luonnontieteen historia ja faktat kietoutuvat upeasti, mutta helppolukuisesti kaunokirjalliseen kerrontaan.
Toivottavasti tätä tultaisiin kääntämään lukijoille ympäri maailmaa.
Toivottavasti tätä tultaisiin kääntämään lukijoille ympäri maailmaa.
July 23, 2025
Ho trovato molto suggestiva questa ricostruzione del triste fato della specie più grande di sirenidi (lamantini e dugonghi, per capirci), una specie che si trovava nel mare di Bering dalla preistoria e si faceva i fatti suoi... finché l'uomo non è riuscito a portarla all'estinzione in trent'anni. Tre decenni.
La "vacca di mare" o ritina di Steller è la prima creatura ufficialmente portata all'estinzione dall'uomo. Probabilmente sarebbe scomparsa lo stesso? Forse sì, si stima che quando Steller la ammirò per la prima volta – nella spedizione di Bering in cui il capitano e una grossa parte del suo equipaggio morirono (storie di mare #maiunagioia, per la mia tradizione estiva), la popolazione nella baia dell'Avača (intorno a cui si sviluppa la Kamčatka, quella del Risico) fosse inferiore a 3.000 esemplari. Tuttavia, le spedizioni di cacciatori che partirono dopo quel viaggio rovinoso per portare a casa il grasso pregiato e mangiarsi la carne, descritta come più buona della tartaruga di mare, hanno aiutato.
L'autrice finlandese di questo libro ricostruisce la storia dello scheletro della ritina – forse quello meglio conservato al mondo e più completo – conservato a Helsinki: dalla scoperta di Steller al governatore dell'Alaska per l'impero russo, che a estinzione avvenuta finanziò la ricerca di uno scheletro e lo fece arrivare in Finlandia, dal naturalista e alla sua disegnatrice (una donna!) che lo ricomposero e lo immortalarono nel XIX secolo fino agli ultimi interventi del Novecento per liberarlo dalle supposizioni errate e ricostruirlo nella maniera più corretta.
Una storia di ossa, di morte, di scienza, di geopolitica... che apre anche finestre affascinanti sul pensiero ottocentesco: sapevo già come i fossili avessero mandato l'Europa nel panico, l'idea che il Signore onnipotente avesse creato degli animali che si erano rivelati "errori" e si erano estinti era semplicemente impensabile per una società dominata dal pensiero cristiano (sul tema dei primi fossili consiglio Strane creature di Tracy Chevalier). Quando questo concetto viene accettato dalla scienza, l'estinzione tuttavia può essere causata solo da un disastro naturale, un cataclisma. L'uomo può essere così impattante da far sparire una specie animale in così poco tempo? All'epoca sembrava fuori questione. Oggi sappiamo che è possibile, sebbene ci siano tanti negazionisti della responsabilità umana sul cambiamento climatico. Chissà cosa diranno di noi tra cento anni.
Un romanzo molto piacevole, lo consiglio.
La "vacca di mare" o ritina di Steller è la prima creatura ufficialmente portata all'estinzione dall'uomo. Probabilmente sarebbe scomparsa lo stesso? Forse sì, si stima che quando Steller la ammirò per la prima volta – nella spedizione di Bering in cui il capitano e una grossa parte del suo equipaggio morirono (storie di mare #maiunagioia, per la mia tradizione estiva), la popolazione nella baia dell'Avača (intorno a cui si sviluppa la Kamčatka, quella del Risico) fosse inferiore a 3.000 esemplari. Tuttavia, le spedizioni di cacciatori che partirono dopo quel viaggio rovinoso per portare a casa il grasso pregiato e mangiarsi la carne, descritta come più buona della tartaruga di mare, hanno aiutato.
L'autrice finlandese di questo libro ricostruisce la storia dello scheletro della ritina – forse quello meglio conservato al mondo e più completo – conservato a Helsinki: dalla scoperta di Steller al governatore dell'Alaska per l'impero russo, che a estinzione avvenuta finanziò la ricerca di uno scheletro e lo fece arrivare in Finlandia, dal naturalista e alla sua disegnatrice (una donna!) che lo ricomposero e lo immortalarono nel XIX secolo fino agli ultimi interventi del Novecento per liberarlo dalle supposizioni errate e ricostruirlo nella maniera più corretta.
Una storia di ossa, di morte, di scienza, di geopolitica... che apre anche finestre affascinanti sul pensiero ottocentesco: sapevo già come i fossili avessero mandato l'Europa nel panico, l'idea che il Signore onnipotente avesse creato degli animali che si erano rivelati "errori" e si erano estinti era semplicemente impensabile per una società dominata dal pensiero cristiano (sul tema dei primi fossili consiglio Strane creature di Tracy Chevalier). Quando questo concetto viene accettato dalla scienza, l'estinzione tuttavia può essere causata solo da un disastro naturale, un cataclisma. L'uomo può essere così impattante da far sparire una specie animale in così poco tempo? All'epoca sembrava fuori questione. Oggi sappiamo che è possibile, sebbene ci siano tanti negazionisti della responsabilità umana sul cambiamento climatico. Chissà cosa diranno di noi tra cento anni.
Un romanzo molto piacevole, lo consiglio.
January 2, 2025
Jonotin tätä kirjastosta yli vuoden päivät (hölmönä jätin jäädyttämättä ekan tekemäni varauksen, joka tietysti saapui ollessani viiden kuukauden ulkomaanreissulla), ja olihan kirja just niin hyvä kuin kaikki on sanoneet. Aloitinkohan vuoden 2025 sen parhaalla lukukokemuksella? Harvoin käy niin, että tieteenhistoria muuntuu romaaniksi, joka on samaan aikaan sekä vetävä, koskettava että ajankohtainen.
July 16, 2025
Pues quién iba a decir que una novela sobre los restos de una especie extinta, la vaca marina de Steller, una especie de manati gigante del tamaño de una furgoneta, lleno de placidez y de trato agradable, incapaz de sentir miedo ante el hombre, de ahí su fácil y rápido exterminio, iba ser de lo mejor que he leido este año.
A traves del ir y venir de los huesos de esta hermosa bestia, la autora transita por tres historias y tres épocas. Desde un relato de supervivencia extrema, cuando se descubre por casualidad este animal tras un penoso naufragio a un relato a lo Jane Eyre en la Alaska rusa, con el animal ya extinto, narrando la vida de la esposa y la hermana del gobernador que busca sus huesos como si fuera el Santo Grial de los naturistas, para terminar con el taxidermista que los restaura, ya en el siglo XX, mientras que con escopeta al hombro defendía a las aves de un islote finés de la caza incontrolada.
Retrato descomunal sobre la voracidad científica, la ambicion por el conocimiento, pero tambien el melancólico descubrimiento de la necesidad de conservar y proteger especies y entornos de la depredación insensata.
Todo dentro de una narración contenida y exquisita capaz de contar la teoria evolución como una poesía, de indagar en el alma de cada personaje y de cada criautura que con alarmante pasmo vemos desaparecer.
Un bellísimo libro sobre la extinción y ese breve instante que llamamos vida.
A traves del ir y venir de los huesos de esta hermosa bestia, la autora transita por tres historias y tres épocas. Desde un relato de supervivencia extrema, cuando se descubre por casualidad este animal tras un penoso naufragio a un relato a lo Jane Eyre en la Alaska rusa, con el animal ya extinto, narrando la vida de la esposa y la hermana del gobernador que busca sus huesos como si fuera el Santo Grial de los naturistas, para terminar con el taxidermista que los restaura, ya en el siglo XX, mientras que con escopeta al hombro defendía a las aves de un islote finés de la caza incontrolada.
Retrato descomunal sobre la voracidad científica, la ambicion por el conocimiento, pero tambien el melancólico descubrimiento de la necesidad de conservar y proteger especies y entornos de la depredación insensata.
Todo dentro de una narración contenida y exquisita capaz de contar la teoria evolución como una poesía, de indagar en el alma de cada personaje y de cada criautura que con alarmante pasmo vemos desaparecer.
Un bellísimo libro sobre la extinción y ese breve instante que llamamos vida.
August 28, 2024
Wie gerne würde ich einmal eine Stellersche Seekuh sehen!
In ihrem Roman „Das Wesen des Lebens“ zeichnet Lida Turpeinen einen kleinen Bereich der Ko-Existenz von Natur und Mensch nach, und wie schnell dieses fragile Konstrukt durch den Eingriff von außen zerstört werden kann.
Mitte des 18. Jahrhunderts war Georg Wilhelm Steller gemeinsam mit Vitus Bering und seiner Mannschaft Teil der zweiten Kamtschatka Expedition, die die Landmassen im Norden vermessen und einen wirtschaftlich interessanten Seeweg zwischen Amerika und Asien, der Nordostpassage, erkunden sollte (die Wirtschaftlichkeit sollte sich nicht erfüllen). Sie landen auf einer kleinen Insel, die später nach dem Kapitän benannt wird – Beringinsel – und Steller widmet sich seinen naturkundlichen Forschungen, während die übrige Mannschaft damit beschäftigt ist, ihr Überleben zu sichern. In dieser Zeit entdeckt Steller ein großes Meeressäugetier, von dem er noch nie gehört, geschweige denn darüber gelesen hätte: die später nach ihm benannte Stellersche Seekuh (eine entfernte Verwandte des Dugongs).
Ausgehend von dieser Entdeckung strickt Lida Turpeinen ihr Buch um Lebewesen in der freien Natur, und wie schnell diese durch den Eingriff des Menschen vernichtet wurden und werden. Auf der Beringinsel wird schon während der Überwinterung der überlebenden Matrosen ausgiebig Jagd auf Füchse und Seekühe gemacht, ein wahrer Jagdsturm bricht anschließend über die Insel herein, als den Männern das Verlassen und nach Hause kommen gelingt.
Um die hundert Jahre später erinnert sich Johan Hampus Furuhjelm, Gouverneur von Russisch-Amerika, an die Seekuh, und möchte unbedingt ein Skelett davon haben, um deren Existenz zu beweisen und wieder ins Gedächtnis zu rufen, während seine Frau in der Rolle als Mutter und Ehefrau aufgeht, und eine Beschäftigung für Furuhjelms Schwester Constance, zu suchen, die, weil sie offensichtlich eine geistige Beeinträchtigung hat, in den fernen Norden abgeschoben wurde. Constance findet Ruhe und Erfüllung in der Katalogisierung und Instandhaltung der großen Tierpräparats - Sammlung im Anwesen des Gouverneurs, wo sie täglich Stunden verbringt.
Weiter geht es mit der Zeichnerin Hilda Olson, die, teilweise mit Hilfe von Mikroskopen, das Wesen des Lebens von Insekten, Pflanzen, aber auch Landschaften und Portraits einfing und den Wissenschaftler Alexander von Nordmann auf seinen Reisen begleitete, über Ornithologen und das fast manische Sammeln von Vogeleiern, das dermaßen ausartet, dass der Fortbestand der Tiere gefährdet ist. Bis zum Schluss, wo es um den Vogelschutz auf einer kleinen Insel geht, verliert Turpeinen den roten Faden nicht aus den Augen.
Die Autorin versteht es meisterhaft, in diesem relativ dünnen Buch die Gier der Menschen heraus zu arbeiten, das völlige Fehlen eines Bewusstseins für Artenschutz und Regeneration, da die Vorstellung einer nie endenden Population von Tieren, die rein zum menschlichen Vergnügen und Nutzen die Erde bevölkerten, vorherrschte. Als das erste Mal der Begriff Ausrottung aufkam, war man völlig konsterniert und ungläubig.
Dieses Buch ist ein Muss für alle, die sich mit dem fragilen Gleichgewicht von Natur und Mensch auseinandersetzten möchten, aber gleichzeitig Sachbücher dazu etwas dröge finden. Turpeinen schreibt nicht reißerisch oder moralgetränkt, sie wählt eine schöne romanhafte Sprache und beschreibt Sachverhalte und Ereignisse so, dass man regelrecht durch die Seiten fliegt. Am Ende möchte man eigentlich nur eins: einmal eine Stellersche Seekuh im Original sehen. Doch das ist leider unmöglich.
In ihrem Roman „Das Wesen des Lebens“ zeichnet Lida Turpeinen einen kleinen Bereich der Ko-Existenz von Natur und Mensch nach, und wie schnell dieses fragile Konstrukt durch den Eingriff von außen zerstört werden kann.
Mitte des 18. Jahrhunderts war Georg Wilhelm Steller gemeinsam mit Vitus Bering und seiner Mannschaft Teil der zweiten Kamtschatka Expedition, die die Landmassen im Norden vermessen und einen wirtschaftlich interessanten Seeweg zwischen Amerika und Asien, der Nordostpassage, erkunden sollte (die Wirtschaftlichkeit sollte sich nicht erfüllen). Sie landen auf einer kleinen Insel, die später nach dem Kapitän benannt wird – Beringinsel – und Steller widmet sich seinen naturkundlichen Forschungen, während die übrige Mannschaft damit beschäftigt ist, ihr Überleben zu sichern. In dieser Zeit entdeckt Steller ein großes Meeressäugetier, von dem er noch nie gehört, geschweige denn darüber gelesen hätte: die später nach ihm benannte Stellersche Seekuh (eine entfernte Verwandte des Dugongs).
Ausgehend von dieser Entdeckung strickt Lida Turpeinen ihr Buch um Lebewesen in der freien Natur, und wie schnell diese durch den Eingriff des Menschen vernichtet wurden und werden. Auf der Beringinsel wird schon während der Überwinterung der überlebenden Matrosen ausgiebig Jagd auf Füchse und Seekühe gemacht, ein wahrer Jagdsturm bricht anschließend über die Insel herein, als den Männern das Verlassen und nach Hause kommen gelingt.
Um die hundert Jahre später erinnert sich Johan Hampus Furuhjelm, Gouverneur von Russisch-Amerika, an die Seekuh, und möchte unbedingt ein Skelett davon haben, um deren Existenz zu beweisen und wieder ins Gedächtnis zu rufen, während seine Frau in der Rolle als Mutter und Ehefrau aufgeht, und eine Beschäftigung für Furuhjelms Schwester Constance, zu suchen, die, weil sie offensichtlich eine geistige Beeinträchtigung hat, in den fernen Norden abgeschoben wurde. Constance findet Ruhe und Erfüllung in der Katalogisierung und Instandhaltung der großen Tierpräparats - Sammlung im Anwesen des Gouverneurs, wo sie täglich Stunden verbringt.
Weiter geht es mit der Zeichnerin Hilda Olson, die, teilweise mit Hilfe von Mikroskopen, das Wesen des Lebens von Insekten, Pflanzen, aber auch Landschaften und Portraits einfing und den Wissenschaftler Alexander von Nordmann auf seinen Reisen begleitete, über Ornithologen und das fast manische Sammeln von Vogeleiern, das dermaßen ausartet, dass der Fortbestand der Tiere gefährdet ist. Bis zum Schluss, wo es um den Vogelschutz auf einer kleinen Insel geht, verliert Turpeinen den roten Faden nicht aus den Augen.
Die Autorin versteht es meisterhaft, in diesem relativ dünnen Buch die Gier der Menschen heraus zu arbeiten, das völlige Fehlen eines Bewusstseins für Artenschutz und Regeneration, da die Vorstellung einer nie endenden Population von Tieren, die rein zum menschlichen Vergnügen und Nutzen die Erde bevölkerten, vorherrschte. Als das erste Mal der Begriff Ausrottung aufkam, war man völlig konsterniert und ungläubig.
Dieses Buch ist ein Muss für alle, die sich mit dem fragilen Gleichgewicht von Natur und Mensch auseinandersetzten möchten, aber gleichzeitig Sachbücher dazu etwas dröge finden. Turpeinen schreibt nicht reißerisch oder moralgetränkt, sie wählt eine schöne romanhafte Sprache und beschreibt Sachverhalte und Ereignisse so, dass man regelrecht durch die Seiten fliegt. Am Ende möchte man eigentlich nur eins: einmal eine Stellersche Seekuh im Original sehen. Doch das ist leider unmöglich.
November 9, 2024
Aivan ihana! Samalla tosi surullinen ja herättävä, kirjan vikas lausees ehkä pyörähti kyynel poskelle….
Displaying 1 - 30 of 644 reviews