Salla Simukka's Blog, page 7

Palasin juuri Italiasta, jossa reissasimme akselilla Rooma, Castiglion Fiorentino, Cortona, Siena, Arezzo ja Firenze.

Matkalta tarttui mieleen paljon kiehtovia yksityiskohtia, jotka varmasti hautuvat osaseksi jotakin tulevaa kirjaa. Poikkesin myös kirjakaupoissa ja kirjastossa – sekä toimivassa että museoidussa kirjastohuoneessa.

Kirjat vaikuttivat olevan hieman edullisempia kuin Suomessa. Kirjakauppoja tuli vastaan ilahduttavasti. Oli myös kokonaan lapsille omistettuja kirjamyymälöitä. Lelukauppojen valikoimiin kuului usein myös lastenkirjoja. Marketeista ja huoltoasemiltakin luettavaa löytyi. Tässä muutama kuva.

Toscanalaisen pikkukylän Castiglion Fiorentinon kirjaston ovi oli vaikuttava.

Castiglion Fiorentinon kirjastossa oli tunnelmallinen vanhojen kirjojen osasto. Uusia kirjoja ei ehkä ollut valikoimissa vastaavia määriä.

Cortonalaisessa museossa oli kirjastohuone, joka hyllyjen yläpuolisine muotokuvineen oli kuin ”Salaisesta kirjastostani”. Hmm…

Kävin Roomassa Keats–Shelley museossa. Brittiläinen runoilija John Keats saapui Roomaan pahasti tuberkuloosista sairaana marraskuussa vuonna 1820. Hänen huoneensa ikkunasta näkyivät Espanjalaiset portaat. Näkymä oli sairaalle runoilijalle jatkuva ilonaihe: hän katseli suihkulähdettä, taiteilijoiden malleja, jotka lepäsivät portailla, satunnaisia vuohilaumoja sekä muun muassa mosaiikin tekijöiden, kaivertajien ja kuvanveistäjien pajoja. Keats kuoli vain 25-vuotiaana tässä huoneessa 23.2. 1821.

Kaunis lasten- ja nuortenkirjojen kauppa Arezzossa, Toscanassa.

Tässä lastenkirjahyllyssä kirjojen esillepanoon oli panostettu.

Ostin itselleni Andrea Camillerin kuvakirjan ”Magarìa”. Kauniin kuvituksen on tehnyt Giulua Orecchia. Opettelin lisää italiaa lukemalla tarinaa. Kirja kertoo muun muassa siitä, miksi valas laulaa.

Kirjakaupan pussi siteeraa Doris Lessingiä. Suomennokseni: ”Ajattele sopimattomasti, jos haluat, mutta joka tapauksessa ajattele omalla päälläsi.”

”Libri novità, per viaggiare anche con la mente.” Huoltoasema mainosti kirjavalikoimaansa: ”Uusia kirjoja, jotta voit matkustaa myös mielessäsi.” Vähän kiinnostaisi tuo kirja ”Il bosco di Mila”, ”Milan metsä”. Millainenhan se olisi?

… juhannuskokko.

… laituripelimannit.

… kotiorava.

… kello neljän usva.

… yksi villiakileija pihakiven kainalossa.

… souturetki.

… pesän pian jättävä linnunpoika.

… äidin huoli poikasesta nro 2. ”Toi mamelo ei uskalla siivilleen, vaikka miten houkuttelen.”

… lukeva koira.

… riippumaton lukeva nainen.

… kesän ensimmäinen kurjenkello.

… yöt viiden neliön Pääskysessä.

… yksi unohtumaton yö karhujen kanssa.

*

Anteeksi, en pysty tähän. En halua. Jakaa. Kuvia. Voin kertoa vähän. Ujuttauduin viime viikolla luontokuvaajaystäväni matkaan karhumaille itärajalle. Vietimme yön vähäisessä kojussa keskellä korpea. Vaikea pukea sanoiksi sitä hetkeä, kun

yökyläilee kontioiden kotona, pääsee vieraaksi niiden olohuoneeseen, keittiöön, makkariin ja kylppäriin

lumoutuu pentujen leikistä, painista ja puihin kipuamisharjoituksista

ihmettelee hellää imetyshetkeä

katsoo silmästä silmään uroskarhua, kahden metrin etäisyydeltä

kuulee kuninkaan maiskutuksen ja hengityksen

tuntee tantereen töminän

pelastaa keksipaketin kuvausaukolta, ettei uteliaan pennun tassu ylety siihen

havahtuu kesken evästauon, kun pikkuriiviö repäisee kuvausaukkoa peittävän kankaan alas ja päättää seuraavaksi tunkea kojun alle

miettii missä emo on mutta ei uskalla kurkistaa ulos

aamupissaa kojun takana ja samaan aikaan erauspentu lähestyy kello kahdessa

ottaa 978 toinen toistaan upeampaa kuvaa mutta ei halua näyttää niitä.

Kummallista. Tavallisesti tykkään jakaa kokemuksia valokuvien kautta, ne kertovat usein sanoja tarkemmin ja jättävät sopivasti arvoitusta. Yö karhujen kanssa oli elämäni ensimmäinen tilanne, josta otin kuvia, mutta en pysty jakamaan niitä. En tiedä miksi. Pelkäänkö elämyksen latistuvan, taian katoavan?

Aion valita viitisenkymmentä kuvaa, teettää niistä paperikuvia ja tehdä karhualbumin omaksi aarteeksi. Sitä voin sitten vilauttaa kiinnostuneille. Paperilla kuva on tosi, ainakin sähköistä intiimimpi. Mistä tulikin mieleeni, että ostin keväällä kinofilmirullan, täytyypä ottaa se jääkaapista ja kaivaa esiin vanha kunnon Canon T70.

Kirsti

Tänään liput liehuvat Eino Leinon, runon ja suven päivän kunniaksi (vai onko sittenkin jo syyspäiväntasaus, kysyn).

Selasin Liisa Majapuron toimittaman valikoiman Sulle laulan… (Karisto, 1979). Kirja sisältää 400 sivua Leinon runoja. Pienen Leino-sikermän aloittaakoon

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,

tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesä-yön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan, neiti kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus,

uskontoni, soipa säveleinä,

tammenlehvä-seppel vehryt, uus.

En ma enää aja virvatulta,

onpa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär´ elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leino oli kesällä 1903 katsellut Kangasniemellä ystävänsä Otto Mannisen talon ullakkokamarin ikkunasta edessään leviäviä viljapeltoja ja kuunnellut suviyön ääniä.

Nuorena, ailahtelevaisena miehenä pidin runosta

Meri kuutamolla

Minun mieleni on niin kummallinen

kuin meri kuutamolla.

En tahtois ma touhuun ihmisten

ja en tahtois yksin olla.

Minun mieleni on niin korkea

kuin taivahan tähtivyöhyt,

sen alle mahtuvi maailma

ja yhdessä päivä ja yöhyt.

Oi, äitini armas, kun eläisit,

nyt itkisin helmassasi!

Sinä anteheks antaen pyyhkisit

pois kyynelet poskiltani.

Oi, ihmiset miksi on ilkeyttä

ja veljesvainoa miksi,

kun luonut on Luojamme lempeä

maan kaiken niin kaunihiksi?

Miks ihmiset astutte allapäin,

vaik` korkea taivas on yllä?

Ylös silmänne luokaa ystäväin,

niin mielenne yhtyy kyllä!

En tahtois ma touhuun ihmisten

ja en tahtoisi yksin olla.

Minun mieleni on niin kummallinen

kuin meri kuutamolla.

Runon on muistaakseni säveltänyt Heikki Sarmanto, levylle sen on laulanut ainakin Maija Hapuoja. Nyt kuulen Vesa-Matti Loirin äänen:

Mua pelottaa

Mua pelottaa, mua pelottaa,

mua pelottaa tämä erämaa,

mua pelottaa nämä ihmiset,

nämä katsehet

niin oudot ja kylmät ja kylläiset.

En tunne ma muita, en itseäin.

Miten outojen joukkoon ma jouduinkin näin?

Toki jossakin muualla parempi ois?

Kun huoata vois

tai nukkua, nukkua nuorena pois!

Oi, vieraita oomme me ihmiset

kuin eri tähdillä syntynehet,

kuka kotoisin kuuhuen helmasta on,

kuka auringon,

kuka aivan, aivan on koditon.

Minä lapsonen koditon laaksoissa maan,

minä hankia hiihdän ja harhailen vaan,

minä sydäntä etsin, mi sykähtäis,

joka luokseni jäis,

yö vaikka mun ympäri hämärtäis.

Minä etsin suojaa itseltäin

ja omilta hulluilta mietteiltäin;

mua pelottaa nämä ihmiset,

nämä katsehet,

mut eniten syömmeni syvyydet.

Eräs suosikkini Leinon runoista on seesteisyydessään raikas

Rauha

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?

Mitä on tämä hiljaisuus?

Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,

tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink` kukkaset kasvavat

ja metsässä puhuvat puut.

Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat

ja toivot ja tou`ot muut.

Kaikk` on niin hiljaa mun ympärilläin,

kaikk`on niin hellää ja hyvää.

Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin

ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Panu Rajala julkaisi keväällä teoksen Virvatuli- Eino Leinon elämä (Wsoy). yle.fi:stä löytyy paljon juttuja kansallisrunoilijastamme, esim. Tätä et tiennyt Eino Leinosta: rakkausfriikki halusi virolaiseksi ja kuoli syfilikseen.Leino piilotteli punaisilta sisällissodassa, oli rikkinäinen kompassi, joka etsi uusia kiintopisteitä, kiinnostui teosofiasta, joi sprii-cocktaileja, pettyi Suomeen (kriitikot pitivät häntä helppohintaisena helkyttelijänä, pinnallisena runoilijana, joka julkaisi liian kevyesti). Parikymppisenä saatu syfilis koitui runoilijan kohtaloksi, Leino kuoli 47-vuotiaana vuonna 1926.

Eino Leinolle pystytettiin muistomerkki Helsingin Esplanadin puistoon vuonna 1953. Pronssinen veistos on yli neljä metriä korkea. Sen suunnitteli Leinon ystävä Lauri Leppänen, jolla oli kurittomia avustajia. Nämä tekivät Leinolle viimeisen kepposen. Ennen pronssivalua he painoivat viiden markan kolikon runoilijan ojennettuun käteen. Kolikko on edelleen paikoillaan, kertoo Rajala.

Kirjahyllyjen kätköistä lattialle lensi Italian runoutta 1900-luvulta (The Lauttasaari Press, 2004, toimittanut Rolando Pieraccini). Kirja sisältää 120 runoa 33:lta runoilijalta.

Rolando Pieraccinin mielestä Salvatore Toma on kirjoittanut yhden herkimmistä ja surullisimmista koskaan lukemistaan runoista:

Vieno tuuli joka puhelet

lehtien äänellä

joka avaat silmut

ja panet ne väräjämään

keväässä.

Tuuli joka kuivaat

pyykin, valkean

kuin lasten kasvot,

ja toisinaan, lempeästi

otsalta hien,

suo että kuolemani

olisi pakoton, levollinen

kuin sinun hengityksesi.

(kääntänyt Hannimari Heino)

Toma kuoli vuonna 1987 vain 36-vuotiaana oman käden kautta. Hänen runojensa keskeisiä aiheita olivat eläinrakkaus, unenomainen mielikuvitusmaailma ja ajatus kuoleman vaarasta.

Diego Valeri (1887-1976) kirjoittaa:

Ei ole aikaa

Päivät lyhenevät jo: vasta

alkanut, kesä lähestyy loppuaan.

Siten elämämme, viluisen

sydämemme lämmin vuodenaika,

liukuu pois päivästä toiseen. Ja tunnit

ovat aina vain lyhyempiä. Eikä ole aikaa

katsella oksaan ripustettuja lehtiä

ja pääskysen odottamatonta välähdystä-

kuunnella tuulen jäähyväisten

heikkoa ääntä, ruohon, joen –

rakastaa rakkaan hymyä

joka tuolla alhaalla katoaa, kaukaa

kevyesti vilkuttaa pieni käsi.

(kääntänyt Anu Rinkinen)

Diego Valeri oli runoilija ja esseisti, hän toimi myös Padovan yliopiston Ranskan kirjallisuuden professorina. Luontaisen rytmitajunsa ja värisilmänsä ansiosta Valeri onnistui luomaan runoihinsa hienostuneen musikaalisen ja maalauksellisen herkkyyden. Häneltä ilmestyi myös taidetta käsittelevää proosaa, jonka aihepiiri sivusi usein Venetsiaa.

Palataanpa jälleen Suomeen.

Katriina, sisaren tyttäreni täyttää 11. heinäkuuta 20 vuotta. Hän on määrätietoinen ja herkkä. Vielä muutama vuosi sitten hän laukoi asioita napakasti. Kerran kesällä hän näki maidonvalkeat jalkani ja tokaisi: ”Sun suonet on ko sinisiä matoja.” Illalla join punaviiniä ja mietin, mitä minusta tulee kymmenen vuoden jälkeen. ”Tuhkaa”, vastasi valloittava Katriina.

Katriina

Katriina, punatukkanen tarmoke,

sää ruokit kaneja ja kanoja,

leivot vaatteet valakosina

äitin kans nisua.

Katriina, mukavan pullonen,

nätti kö perunankukka,

ihanan hersyvä on sun naurus,

itkus nopia ja vuolas.

Katriina, maantömisyttäjä,

tuulensipasija, sylliinjuokseva ja kyyry,

tammikuusaki tuoksut vatukoille

ja keskikesän kejolle.

(Ulijasta väkiä, Sammakko, 2003)

Hippisukupolven runoilijaksi sanottu Leif Färding (1951-1984) ehti liki 13 vuotta kestäneen uransa aikana julkaista neljä kokoelmaa, viides ilmestyi postuumina.Esikoiskokoelma, Maailmaa minä rakastan (1971) säteili valoisaa energiaa. Viimeinen kokoelma, Ihan kuin ihminen kuuntelisi (1984) oli traagisuudessaan ja paljaudessaan järkyttävä.

Runon päivän päättää runo kokoelmasta Levoton oksa, keinuva sydän, vuodelta 1977.

Yö yöltä jokin minussa kirkastuu,

yö yöltä jokin minussa muuttuu kauniiksi.

Minä eksyin tiheään sumuun

ja kuulin vain etäistä huuhkajaa.

Kun tuli täydenkuun aika ja selkeiden öiden aika,

otin soittimeni ja runoilin,

ja vaikka koko maailma kulkisi runoni luota pois,

minä tanssin ja laulan, löydän taas

itseni, kuljen pajupilliä

pitkin taivaase

Tässä oli runon ja suven päivän kattaus,

jonka kokosi Heikki.

Oli minun vuoroni kirjoittaa tänne viime viikolla, mutta kirjoitinko muka. Olen ihan yksinkertaisesti keskittynyt niin käsikirjoitukseeni, että en ole katsonut edes päivyriä, johon olen huolellisesti merkinnyt vuoroni. Sen verran sentään pidin aikataulusta huolta, että olin Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa juuri silloin kun pitikin eli lauantaina. Mutta täällä en kertaakaan, anteeksi!

Ensi maanantaina käsikirjoituksen on oltava valmis, joten olen tehnyt pitkiä päiviä sen kimpussa. Se on silloin valmis, pakko sen on olla! Alan olla jo suht rauhallisella mielellä ehtimisen suhteen. Eipä ole pitkään aikaan ollutkaan tällaista deadline-uhkaa. Kun oikein mietin, luulen sellaisen olleen viimeksi joskus pitkiä tv-käsikirjoituksia tehdessäni.

Pahin tilanne tv-käsikirjoituksen kanssa taisi olla yhtenä talvena ja keväänä, kun olin lupautunut tekemään 17-osaisen kesäsarjan sillä ehdolla, että saan kirjoittajakaverin. Olin jo aloittanut työt, kun minulle selvisi, että sellaista ei ollutkaan tulossa vastoin lupausta. Ohjaajia sen sijaan oli kolme, mikä ei yhtään helpottanut tilannetta. – Huh, ne ajat ovat onneksi ohi.

En siis ole ollenkaan kiroillut viileää alkukesää, sen sijaan luotan siihen, että tämän kuun puolivälissä alkaa ihka oikea kesä. Silloin nautin. Mökillä tietysti kera kuikkien. Sinnekään en ole ehtinyt kuin muutaman kerran vilahtamaan. Tällaisina hetkinä olen myös erityisen kiitollinen pikku koirakaveristani, joka pakottaa minut tunnin lenkille joka päivä.

Tämmöisessä kiiretilanteessa on hyvät ja huonot puolensa. Kun nyt teen elämäkertaa, aikajana pysyy aika hyvin hyppysissä, samoin ihmisten tekemiset, vaikka on niitä silti tarkastettava melko usein. Muuttujia, henkilöitä ja tapahtumapaikkoja, on paljon. Huono puoli taas on liika istuminen samassa asennossa koneen ääressä ja öiset valvomiset ja pohtimiset. Kiihkeä naputtaminen tosin kuuluu usein muutenkin kirjoitustyöhön niinä kausina, kun henki on oikein päällä. Tuttua varmaan useimmille?

Siispä jatkan ja toivotan hyvää kesää, joka alkaa jo vajaan parin viikon kuluttua!

Osallistuin menneenä viikonloppuna ensimmäistä kertaa Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen. Se pidettiin tällä kertaa ihan synnyinsairaalani vieressä, Lahden keskustassa, kauniissa jugendlinnamaisessa kansanopistossa.

[image error]

Ja miksipä en olisi tullut paikalle, kun kerran kotikonnuillani järjestettiin yksi Euroopan vanhimmista (ja varmasti myös kiinnostavimmista) kirjallisuustapahtumista.

Kokoukseen osallistui kuutisenkymmentä kirjailijaa. Vieraita oli neljästätoista eri maasta: kaukaisimmat olivat matkustaneet Lahteen aina Nicaraguasta ja Japanista saakka.

Alkukesän aurinkoinen Lahti näytti kokoustajille kauneimpia kasvojaan.

Tunnelma oli välitön ja rento. Ensimmäisenä iltana pelattiin perinteinen Suomi vastaan muu maailma –jalkapallo-ottelu Mukkulan kartanon puistossa. Minäkin pelasin parhaani mukaan Suomen joukkueessa. Hauska ottelu päättyi muun maailman voittoon (4-3).

[image error]

Minä ja Anna Maria Mäki olimme Suomen kirjailijoiden jalkapallomaajoukkueen naisvahvistuksia.

[image error]

Jalkapallo-ottelun jälkeen saunottiin, ja moni kävi sinertyvässä illassa pulahtamassa Vesijärvessä.

Kulkureittejä hiljennetyn luokse

Puheenvuoroissaan kirjailijavieraat ottivat esiin ajankohtaisia aiheita kuten ydinvoiman, pakolaiset ja nationalismin nousun. Tietysti puhuttiin myös kirjallisuuden merkityksestä ja sen synnyttämisestä.

[image error]

Riitta Jalonen kuvaili alustuksessaan ihmisten sisällä olevaa jokea, jossa kirjoittamaton odottaa esiin nostamistaan kuin kivi. ”Kirjaa ei voi suorittaa”, Jalonen painotti.

”Meihin kertynyt aineisto tulee kyllä käyttöön aikanaan. Sitä ei voi pakottaa esille, ja sen tähden kirjoilla ei voi olla ennalta suunniteltua aikataulua, vaan ne tulevat kirjoitetuiksi, kun aika on.”

Olen samaa mieltä – kirjoja ei tehdä liukuhihnalla.

Riitta Jalonen puhui paitsi ajan, myös hiljaisuuden merkityksestä kirjailijan työssä: ”Hiljaisuus ja keskittyminen ovat kirjailijan kulkureittejä hiljennetyn luo.”

Maagisia hetkiä

Oli taianomaista kuulla kansainvälisten vieraiden lukevan proosaansa ja runojaan alkukielellä. Säkeitä oli myös suomennettu, mikä oli herkullista. Monen vieraan kokoelman olisin halunnut lukea kokonaan.

Kolmen päivän aikana imin itseeni ajatuksia ja sanoja. Kotiin viemisiksi jäi paljon sulateltavaa.

[image error]

Lahden kansanopiston salaisessa puutarhassa, kukkivien syreenien ja omenapuiden alla kirjailijat eri maista löysivät kollegoistaan juttuseuraa.

Yksi kokouksen kysymyksistä oli, kantaako kuiskaus kauemmas kuin huuto. Näiden päivien jälkeen taidan uskoa entistäkin enemmän kirjan kuiskausvoimaan.

Tästä festivaalista jäi niin hyvä muisto, että haluaisin osallistua siihen seuraavalla kerralla uudestaan. Ja suosittelen Lahtea muillekin – niin kirjallisuuden ammattilaisille kuin muullekin yleisölle. Lahden kansainvälinen kirjailijakokous pidetään taas kahden vuoden päästä.

[image error]

Mukkulan tammet ovat nähneet kirjailijakokousvieraita ympäri maailmaa aina vuodesta 1963 lähtien. Joukossa on myös kahdeksan sittemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanutta.

Mila

Menin viime viikolla Lempäälän kirjastoon hakemaan varaamaani elokuvaa, jonka mukana odotti käsinkirjoitettu lappunen: ”Moi Kirsti, oletko huomannut, että meidän enkkuhyllystä löytyy kokonaan runomuotoon kirjoitettu nuortenkirja The Crossover?” Mahtavaa palvelua! Kiitos vinkistä. On aina mukava törmätä Pöntön lajitovereihin. Siispä kirja lainaan ja lukuun.

[image error]

Kwame Alexanderin säeromaani kertoo koripallosta, joka ei varsinaisesti kuulu suurimpiin kiinnostuksenkohteisiini, vaan eipä tuo haitannut lukukokemusta. Tarina imi matkaansa sukkana ja pakotti pompottelemaan yhtä kyytiä loppuun. Paitsi koripallosta kirja kertoo perheestä, veljeydestä, esiteinin epävarmuudesta, koulusta, ensi-ihastuksesta, pelaamisen intohimosta, isosta huolesta  ja suruista suurimmasta. Murheen juovasta huolimatta kirja on kevytlukuinen ja vauhdikas. Kertojana on toinen kaksosista, poikaan ei voi olla ihastumatta – sympaattinen herkkis, joka välillä uhoaa ja välillä ujoilee. Kerronta on rytmikästä, reipasta ja itseironista. En muista lukeneeni mitään samalla tavalla mukaansatempaavaa sitten Neropatin päiväkirjan.

[image error]

The Crossover on saanut kahmaloittain tunnustusta ja lukijat villiintymään. Kirja olisi hitti Suomessakin, pojille napakymppi. Mikähän kustantamo ehtii napata helmen? Toisella kotimaisella kirja näyttää jo löytyvän.

Kesälukemista riippumattoon vinkkaa

Kirsti

Kaappeja siivotessani löysin HyväTerveys-lehden (elokuulta 2008). Virpi Hämeen-Anttila kertoi kolmesta voimanlähteestään stressin painaessa päälle.

”Kun tunnen itseni ylen stressatuksi tai ahdistuneeksi, lähden ulos kävelylle. Vaikka olisi kuinka kiire, selitän itselleni, että nyt tarvitsen juuri tätä. Muuten en jaksa. Asumme lähellä luontoa, joten kauniita polkuja metsän ja niittyjen läpi on paljon. Kävelen reippaasti, kiinnitän huomiota hengitykseen, kuuntelen tuulta ja lintujen ääniä, nuuhkin tuoksuja.Yritän tavoittaa luonnon rytmin, sillä se rauhoittaa minut aina.”

Myös eläinten seura ja niiden koskettaminen poistaa stressiä, Hämeen-Anttila kertoo. Tyttären talleilla hän silittää hevosia ja puhuu niille. ”Toisin kuin ihmiset, eläimet kuuntelevat aina ja näyttävät, mitä tuntevat.”

Hämeen-Anttila saa voimaa positiivisista ihmisistä. ”Stressattuna ja masentuneena yritän hakea sellaisia ihmisiä, jotka ovat ilon tuojia: innostuneita, huumorintajuisia ja myönteisiä. Heistä saan voimaa ja he saavat uskomaan elämän merkityksellisyyteen.

Käänteisesti yritän välttää negatiivisia, arvostelevia ja ilkeästi puhuvia ihmisiä, heidän mielipiteitään ja ajatusmaailmaansa.”

Viimeisenä voimanlähteenään Hämeen-Anttila mainitsee musiikin.Se kommunikoi suoraan alitajunnan kanssa, toisin kuin järki ja sanat. ”Eniten minua rauhoittaa klassinen musiikki. Bach ja Mozart ovat takuuvarmoja voimantuojia ja mielialan tasoittajia.

Kun kuuntelen, suljen silmäni ja vajoan jonkinlaiseen transsiin. Palaan tähän maailmaan puhtaana ja virkistyneenä.”

Charles Baudelaire

Muukalainen

-Ketä rakastat eniten, sinä arvoituksellinen mies? Isääsi, äitiäsi, sisartasi vaiko veljeäsi?

– Minulla ei ole isää, ei äitiä, ei sisarta, ei veljeä.

-Ystäviäsi?

-Käytitte sanaa, jonka merkitys on jäänyty minulle tähän päivään saakka tuntemattomaksi.

-Isänmaatasi?

-En tiedä, millä leveysasteella se sijaitsee.

-Kauneutta?

-Rakastaisin mielelläni häntä, kuolematonta jumalatarta.

-Kultaa?

-Vihaan sitä niin kuin te Jumalaa.

-Mutta mitä sinä sitten rakastat, kummallinen muukalainen?

-Rakastan pilviä… pilviä jotka kulkevat ohi… tuolla kaukana… kaukana… ihmeelliset pilvet!

(Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo)

Baudelaire (1821-1867) oli ranskalainen runoilija, kääntäjä, esseisti ja kriitikko. Häönen tunnetuin teoksensa on Les Fleurs du mal (suom. Pahan kukat, 2011).

Luonto helpottaa oloa marraskuussakin. Metsät ja vedet ovat minulle erityisen rakkaita. Lähelläni on myös hautausmaa, joka on mielestäni kauneuden ja rauhan valtakuntaa. Eräänä vappuaattona, kun vältin hälinää menin sinne kävelylle.

Musiikki on tärkeä minullekin. Klassiselle musiikille olen avautunut pikkuhiljaa, vaikka yksin ollessani sitä harvoin kuuntelen. Debussy ja Ravel ovat kuulaita. Vanhoja iskelmiä olen rakastanut lapsesta asti. Mitä surullisempaa sen parempi (tai vaihtoehtoisesti oikein riehakasta!). Minulla on Olavi Virran, Laila Kinnusen ja Carolan koko tuotanto. Carolan äänessä on haava, joka saa tunteet pintaan. Itku puhdistaa.

Yhdeksi hyvin tärkeäksi voimanlähteekseni on tullut treenaamisen jälkeen infrapunasauna. Näitä saunoja löytyy mm. kylpylöistä, kuntosaleilta ja hoitolaitoksista.

Infrapunasaunan positiiviset terveysvaikutukset perustuvat pääosin syvälle (n. 4-5 cm syvyyteen)kehon kudoksiin vaikuttavaan lämpösäteilyyn, joka saa aikaan merkittävää aineenvaihdunnan ja verenkierron vilkastumista. Infrapunasaunassa elimistöstä poistuu haitallisia kuona-aineita, se lievittää ja poistaa monenlaisia kipuja, kuten päänsärkyä ja lihaskipuja. Stressi vähenee ja olo piristyy (huomasin positiivisia vaikutuksia jo ensimmäisellä kerralla!).Infrapunasaunaa kannattaa kokeilla vähintään pari-kolme kertaa viikossa vähintään kuukauden ajan. Yhtään liioittelematta infrapunasauna on rauhoittanut minua todella paljon (tämä ei ole maksettu mainos!) Helsinkiin muutonkin edessä olen rauhallinen.

Levollisiin tunnelmiin vielä pari runoa.

Po Chu-i

Joutilas ilta

Varhainen kaskas vaikenee,

valopisteinä kiitelee tulikärpäsiä sinne tänne.

Suitsuke palaa kirkkaana, savuamatta.

Bambukorien reunoilla on kirkasta kastetta.

En mene vielä sisään nukkumaan,

laskeudun portaat, astelen kuistin edessä.

Kuun viistot säteet hohtavat matalaan eteisen,

viileä tuuli täyttää korkeat puut.

Ajatukseni, tunteeni saavat kulkea omia teitään.

Tällaisina hetkinä ihmisen on hyvä olla.

Mistä se johtuu?

Siitä että mieli on tyhjentynyt joutavasta.

(Pertti Nieminen)

Po Chu-i (772-846) oli Tang-dynastian aikainen kiinalainen runoilija. Hänen tiedetään kirjoittaneen n. 2800 runoa. Hänen tuotannostaan on julkaistu Pertti Niemisen suomennosvalikoima Korotan ääneni ja laulan, jonka runot on poimittu kronologisessa järjestyksessä Po´ n kokoelmien varrelta.

Alkman

Pieni yölaulu

Nukkuu vuorien huiput ja laaksot lauhat untaan,

kummut, kuilut rauha peittää.

Mustan maan madot multien uumenissa uinuu,

kauriit uneen vienoon, mettiäiset vaipuu,

verhoo kalain joukot jo aaltojen purppura.

Nukkuu lintujen parvet

siipien suojassa pää.

(Päivö Oksala)

Alkman oli 600-luvulla eKr Spartassa elänyt kuororunoilija.

Mitkä ovat teidän stressin ja ahdistuksen poistajianne ja voimanlähteitänne?

Itse voisin ehkä joskus kokeilla vielä joogaa?

tuumiskelee Heikki

Grafomania onnittelee kesäisin halauksin kirjailija Johanna Hulkkoa, jolle on myönnetty Laivakello-palkinto.

Palkintolautakunnan perusteita:

”Laivakello-palkinnon saajan tuotanto pohjaa Geoetsivät-sarjaan, jossa kirjailija on onnistunut tavoittamaan monia lapsia kiinnostavia elementtejä yhdellä kertaa. Geoetsivät-sarja ei olekaan pelkkä fiktiota, vaan se sisältää myös tietoa ja sijoittuu lapsille tuttuihin ympäristöihin. Jännitys, yhdessäolo, erilaiset perheet, ulkoilu sekä tyttöjen ja poikien jutut luovat yhdessä lämminhenkisen ja tiukasti otteessaan pitävän kirjasarjan. – – Yksi kirjallisuuden lukemisen perimmäisistä tarkoituksista on oppia elämästä, saada rakennusaineita elämään. Laivakello-palkinnon saajan Geoetsivät-sarja ohjaa lapsia lempeästi ymmärtämään aikuisuutta, ystävyyttä ja elämää yleensä.”

Laivakello-palkinnon jakavat vuorovuosin Kotkan Pekkas-akatemia ja Rauman Väinö Riikkilä -seura. Palkinto voidaan myöntää joko yksittäisestä teoksesta tai ansiokkaasta urasta. Palkintoa on jaettu kotimaiselle nuortenkirjallisuudelle vuodesta 1996 alkaen.

Johanna, jos luet tämän, käypä kertomassa meille, oletko jo päättänyt, mihin ripustat komean messinkisen laivakellon?

Kirsti

Täällä taas istuskelen epämukavasti huonolla tuolilla kirjoittamassa, kirjoituslomalla ulkomailla. Tämän tosin jo tiedän tullessani: kaikkea ei voi saada. Kirjoitusrauha täällä sentään on, se pääasia. Poissa silmistä, poissa mielestä, siis ne päivittäiset kotitekemiset ja huolet, asiat, joilla ei ole muuta tekemistä kuin muistutella syyttävästi, mitä oikeastaan pitäisi olla tekemässä. Kun kumminkin haluaisin vain keskittyä kirjoittamiseen.

Jos joku tietää sellaisen edullisen hotellin jossain kaukana kotoa, siis koko kotomaasta, jossa kirjoittajan ergonomia on kohdillaan, kertokaa. Kiitollisena vastaanottaisin tiedon, ehkä se auttaisi muutamaa muutakin.

Helsingissä on yhdeksän astetta lämpöä, täällä juuri nyt 22 enemmän. Läähättelin päivälenkin, mutta muuten istun hotellin aulassa varjossa. Vuokrasin pyörän huimalla 24 eurolla viikoksi, sillä täällä Kosilla on loistavat pyörätiet. Tänään oli kuitenkin liian kuumaa siihen, olisi pitänyt pystyä polkemaan varjossa.

Kaiken tuon narinan jälkeen on sentään kiva tunnustaa, että kirjoittaminen on sujunut. Täällä Hiljan, painossa olevan kirjan puolesta jännittäminen on vähän unohtunut, ja Sirkka saa ansaitsemansa jakamattoman huomioni.

Sirkka on tosiasiassa hyvin kiinnostavaa ja monipuolista elämää elänyt nainen, jota kohtalo on heitellyt sinne ja tänne. Pidän hänestä kovasti. Silti olen luvannut itselleni, että en enää koskaan ota tilaustyötä, jollaista en ole ennen tehnytkään. Kun kirjan päähenkilö lukee itse kirjan aikanaan, se asettaa pikku yksityiskohdille turhan paljon vaatimuksia.

Onneksi Sirkka perheineen on paljon lukeneita, kirjoja rakastavia ihmisiä, joten olen sopinut, että he hyväksyvät kirjailijan vapauteni. Saan kuvitella juuri sellaisia kohtauksia,  kuin mielessäni muodostuu. En olisi tähän lähtenytkään, ellei tuttu Sirkan tunteva kustannustoimittaja olisi sitä pyytänyt. Miten monella on tämän tapaisia kokemuksia? Miten työ on sujunut? Kertokaa. Tai vaikka ei olisikaan, uskaltaisitteko ruveta tämmöiseen.

Suurin ongelma ainakin minulle tässä on saada kirjaan draaman kaarta. Ei sillä, etteikö Sirkan elämässä draamaa riittäisi, mutta kun tapahtumat tulevat elämässä omaa tahtiaan, joka ei aina sovi kirjan vaatimuksiin. On tehtävä valintoja, karsittava ja korostettava toisia tapahtumia toisten kustannuksella. Sitä täällä nyt pähkäilen.

Huomenna kotiin. Toivottavasti kirjoitusvauhti siellä jatkuu. Kesää, kirjojen ystävät! Ai niin. Luin nyt vasta niin hillittömän hauskan kirjan, että lämmin kesäkirjasuositus. Tai mikävaan kirja, se on niin mainio: Torgny Lindgrenin Akvaviitti. Olen pitänyt kaikista hänen kirjoistaan, mutta tämä osui nyt jotenkin juuri oikeaan hetkeenkin. Harmi, ettei niitä enää tule, jos ei jokin vielä postuumisti.

Kaikki on hieman mahtipontinen sana, mutta tässä tapauksessa kaikki tarkoittaa minun rakkauttani kirjoittamiseen.

Minulle luettiin paljon, kun olin lapsi. Iltasadut olivat meillä enemmän sääntö kuin poikkeus. Joskus sain kuulla äitini itse sepittämiä tarinoita, välillä loruja ja riimittelyitä, välillä lauluja. Kotona oli paljon kirjoja, myös lastenkirjoja, joiden kuvat kiehtoivat mieltä ja houkuttelivat tutustumaan jo ennen lukutaitoa. Minä janosin tarinoita, satuja ja seikkailuja. Ne jäivät elämään mielikuvitukseeni, siirtyivät leikkeihin ja puheisiin, askarruttivat ja keskusteluttivat. Opin paljon, tärkeimpänä ihmettelemisen taidon.

Olin lapsena sarjakuvien suurkuluttaja. Ensin Maailman vahvin Nalle, sitten Nakke Nakuttaja, Aku Ankka, Tarzan, Mustanaamio, Karvinen, Lucky Luke, Hämähäkkimies, … Kuvat tukivat lukemista ja tarinoita, kiihdyttivät mielikuvitusta, antoivat ideoita leikkeihin ja uutta ajateltavaa. Paha sai palkkansa, sankari suudelman ja karvinen lasagnensa.

Yläasteella opettelin soittamaan kitaraa. Pian teinkin jo biisejä ja niihin sanoituksia. Siitä se ajatus sitten lähti: huomasin, että kirjoittaminen on mahtava tapa ilmaista itseään. Se sopi minulle. Pieneen tilaan mahtui suuria tarinoita ja tunteita, myös rivien välit ja kirjoittamatta jätetyt kohdat tulivat tutuiksi, samoin monitulkinnallisuus, arvoituksellisuus, erilaiset tyylikeinot, asettelu, rytmi, kirjoittamisen palo.

Ja nyt olen tässä. Kirjoitan monenlaisia tekstejä, opin ja kehityn edelleen, nautin kirjoittamisesta. Mutta oikeastaan ei ole olennaista, mitä olen nyt – tärkeämpää on se, mistä kaikki alkoi. Vaikka en nyt aikuisena mitään kirjoittaisikaan, tiedän, että varhaiset lukukokemukset ovat hyödyttäneet minua suuresti elämässäni, sain hyvän alun.

Luulen, että yritän vielä jonain päivänä kirjoittaa lastenkirjan. Sellaisen, jonka joku muistaisi vielä aikuisenakin olleen hänen suosikkikirjansa pienenä. Minun suosikkikirjojani olivat Lurppu ja Tilli Mössönpoika.

.

.

.

Tämä oli tällä haavaa minun viimeinen kirjoitukseni Grafomaniassa. Kiitos, että sain olla mukana. Hyvää kevättä ja kesää kaikille grafomaanikoille ja lukijoille. Tai niin kuin Henri nuortenkirjassani päätti omat päiväkirjamerkintänsä: Rauhaa ja rakkautta maailma. Molempia tarvitaan.

Jyri